Samaan aikaan, kun Varsova täyttyi viime viikolla riemuitsevista jalkapallofaneista, kuljettivat lukuisat bussit kisoista piittaamatta hiljaisia ihmisiä Krakovan liepeille.
Busseissa matkusti ihmisiä, jotka halusivat, kuka mistäkin syystä, nähdä omin silmin, miltä ihmiskunnan historian kestämättömin mätäpaise näyttää. Ja ennen kaikkea, miltä se tuntuu.
Harva tulee Auschwitziin vahingossa. Se on olemassa, mutta se ei hyökkää silmille. Sitä ei tuputeta, sinne ei viedä enää väkisin. Opastus valtaville leireille on olematonta. Pieni kyltti juuri ennen keskitysleiriä kertoo, että lähistöllä on museoalue.
Auschwitz ja sen tuhoamisleiri Birkenau sulautuvat maisemaan. Niiden ympärillä asutaan ja eletään normaalia elämää. Muutaman sadan metrin päässä leireistä shoppaillaan saksalaisessa Lidlissä ja syödään paistettua kanaa amerikkalaisessa KTC-ketjun ravintolassa. Sen, jonka kyltissä mies hymyilee.
Vaikka asiassa ei ole mitään väärää, sillä elämän täytyy jatkua täälläkin, on tunne kummallinen. Kuinka lähellä se järjetön tuho on, mutta kuinka epätodelliselta asia tuntuu?
Sama asia, mikä on mietityttänyt useasti aiemminkin, läsähtää naamalle niin konkreettisesti, ettei sitä pääse pakoon. Se melkein rutistaa kasaan: Miten on mahdollista, että vain muutamia kymmeniä vuosia sitten eurooppalaiset, ainakin näennäisesti sivistyneet ihmiset, ovat voineet saada aikaan jotakin näin totaalisen hirveää? Miksi sen annettiin tapahtua?
Suomalaisen, lähempänä eläkeikää olevan pariskunnan mietteet kulkevat samoja latuja. Miltä tuntuisi elää täällä? Muuttuisiko se asia koskaan arkiseksi, että välittömästi oman takapihan jälkeen alkaa alue, jossa systemaattisesti tapettiin ja poltettiin yli miljoona ihmistä?
Auschwitzissa murhattiin noin 1,4 miljoonaa ihmistä. Oppaan mukaan saman verran ihmisiä käy vuosittain tutustumassa paikkaan.
Valtaosa heistä on puolalaisia, mutta myös saksalaisia vierailee huomattavia määriä. Miltähän heistä tuntuu? Tai vanhemmista juutalaisista, jotka ovat menettäneet läheisiään keskitysleireillä?
Auschwitzin näkymättömyys on toisaalta hyvä asia. Leirille pääsee, mutta sillä ei rahasteta. Myynnissä ei ole teepaitoja eikä krääsää.
Opas pyytää käyttäytymään kunnioittavasti, sillä kuten hän sanoo, paikka on yli miljoonan ihmisen hautausmaa. Suurin osa kävijöistä ymmärtää tämän sanomattakin, mutta niitäkin on, jotka eivät tunnu käsittävän paikan luonnetta. Kuvia räpsitään sielläkin, missä se on ehdottomasti kielletty vainajien kunnioittamiseen vedoten. Myös iloiset poseerauskuvat piikkilankamuurien edessä tuntuvat asiaankuulumattomilta.
Opas kertoo, että natsien tarkoitus oli tehdä vankien elämästä helvetti maan päällä. Siinä onnistuttiin. Julmuuksia on turha tässä luetella, ne lienevät tuttuja kaikille peruskoulun historian oppimäärän suorittaneille.
Auschwitzin lisäksi Treblinkassa satakunta kilometriä Varsovasta koilliseen tapettiin noin miljoona ihmistä. Treblinka on huonommin tunnettu eikä siellä ole paljon nähtävää, sillä natsit ehtivät tuhota leirin ja häivyttää suuren osan massatuhon todisteista ennen pakoaan. Vastikään Treblinkasta löydettiin kuitenkin joukkohauta, joka tekee tyhjäksi kansanmurhan kiistäjien puheet propagandasta.
Silti on hämmentävää, että kun kyselee tietä paikallisilta vain muutaman kymmenen kilometrin päässä leiristä, he eivät osaa auttaa.
Edes sanana Treblinka ei tunnu olevan tuttu.
Lastenvaunuja työntävä noin kolmikymppinen mies kohottaa olkansa anteeksipyytävästi ja toteaa, että ei ole koskaan kuullutkaan kyseisestä paikasta. Jään miettimään, onko se mahdollista. Voisiko parinkymmenen kilometrin päässä kotoani olla paikka, jossa olisi tapettu miljoona ihmistä ilman, että tietäisin niin tapahtuneen?