Se oli hetki, joka pysäytti, koska silloin kaikki pysähtyi.
Pysähtyi askel. Pysähtyi ajatus. Pysähtyi aika.
Mutta ennen kaikkea pysähtyi vieressä iloisesti kujehtineen miehen sydän. Hyvä sydän ja kestävä, vähän rempallaan vain. Määräaikaishuoltoa oli vailla. Vanhoilla öljyillä ja likaisilla suodattimilla kulki. Saattoipa joku putkikin olla tukossa. Ei kestänyt enää kaasuttamista.
Mitä siitä? Pysähtyyhän noita sydämiä joka päivä. Yksi siinä sivukylän mummonmökissä. Toinen naapurin kerrostalossa. Kolmas moottoritiellä kuskin penkillä.
Vaan tämä sydän pysähtyi aivan vieressä. Siinä niin, katseen alla.
Sama pilvi teki meille molemmille varjon. Toisella puolella varjoa pumppu iski tasaista rytmiään ja oli valoisaa. Toisella puolella ei iskenyt kuin äkkikuolema ja oli säkkipimeää.
Aina on toivoa, mutta ei tietoa, taitoa ja kokemusta. Ilman tietoa, taitoa ja kokemusta kaikki pysähtyy, kun onnettomuus kohtaa.
Samalla, kun sekunnit matelevat, mieleen kiirehtivät epäusko, epävarmuus ja epätoivo. Ei tiedä yhtään, mitä tehdä, ja vieressä mies tekee kuolemaa. Ainoa positiivinen tunne on tahto, mutta se ei auta, kun ei tiedä, mihin tahtonsa kohdistaa.
Ja niin potentiaalisesta auttajasta tulee konkreettinen patsas. Olento, jonka erottaa kuolleesta vain se, että sydän lyö.
Eikä se elämän eteen heittämä ironia naurata vielä seuraavana päivänä, ei seuraavalla viikolla, liekö koskaan. Se vain puistattaa. Se pelottaa. Se suorastaan kauhistuttaa.
Sen ironisen elämäntarinan hahmoksi ja traagisen juonenkäänteen tolloksi sivuhenkilöksi ei halua joutua toiste. Sitä toivoo, ettei olisi joutunut ensimmäistäkään kertaan.
Siinä tarinassa haluaa toimia kuin sankari, ja jos sankaruutta ei toisen ihmisen elämän mittaisella tiellä ole jaossa, sitä haluaa ainakin toimia niin kuin pitää.
Sillä mikään muu ei saa pysähtyä sen jälkeen, kun sydän pysähtyy.
Ajatuksen on kuljettava, ajan on kuljettava ja avun on kuljettava.
Yksikin ylimääräinen pysähtynyt asia ja viereisen ihmisen hauraan langan päässä oleva elämä loppuu.
Jos hyvä tuuri käy, vieressä on muitakin ihmisiä. Ehkä heistä joku osaa toimia oikein. Ehkä jollakin on puhelin ja hätänumero muistissa. Ehkä joku osaa elvyttää.
Mutta uskaltaako sitä kulkea moisen tuurin varassa enää jatkossa? Uskaltaako odottaa ilman ensiaputaitoa, milloin seuraavan vieruskaverin pumppu pettää?
Ei muuten uskalla, ja toivottavasti ei uskalla hänkään, jonka vieressä minun sydämeni pysähtyy.