Vieläkö muistat sen äitienpäivän 7.5. 1995. Päivän, joka hetkellisesti sekoitti lähes koko valtakunnan ja synnytti ennennäkemättömän spontaanin juhlinnan koteihin, kaduille ja kuppiloihin. Vuosien traumat ja patoutumat purkautuivat.
Tuo historiallinen tapaus täyttää tänään kymmenen vuotta. Niin kauan on kulunut aikaa Suomen toistaiseksi ainoasta maailmamestaruudesta.
Kiekkokansa heittäytyi kymmenen vuotta sitten mukaan ikuisen menestyksen illuusioon. Kuka olisi uskonut, että seuraavan kymmenen vuoden aikana mestaruuden uusiminen jää pelkäksi toteutumattomaksi haaveeksi. Kolme kertaa Suomi pääsi lähelle - Zürichissä 1998, Lillehammerissa 1999 ja Hannoverissa 2001 - mutta jokaisella kerralla taivaanmerkit kääntyivät leijonia vastaan.
Noilla jokaisella kerralla mestaruus jäi hiuskarvan päähän. Kaksi jatkoaikatappiota ja yksi kaksiosainen finaali, jonka Ruotsi vei 1-0 ja 0-0.
Maailmanmestaruutta on pidetty säälikultana, koska Tukholmassa ei pelannut ainoatakaan NHL-ammattilaista. NHL pääsi työsulun vuoksi alkamaan vasta tammikuun puolessa välissä, ja sen runkosarja päättyi hetkellä, jolloin Ruotsissa taisteltiin MM-mitaleista. Suomi hyötyi tilanteesta eniten, koska maassa oli kasvanut Saku Koivun johdolla lahjakas nuorten pelaajien sukupolvi.
Sittemmin Suomen jääkiekkohistorian kovimmiksi saavutuksiksi on nostettu Naganon olympiapronssi 1998 ja maailmancupin hopea 2004 - koska mukana olivat kaikki maailman parhaat pelaajat.
Valmentaja Curt Lindström julistettiin nopeasti poppamieheksi, mutta sittemmin hänenkin glooriansa on pyritty tukahduttamaan, ja miestä on tituleerattu jopa kuplaksi.
Skeptikkojen mielestä oli aivan yhdentekevää, kuka leijonien vaihtoaitiossa hääri. Nykyään sanotaan jo ääneen, että Suomi voitti maailmanmestaruuden Lindströmistä huolimatta.
Joukkueen vahvuus oli sen kiinteydessä - niin kaukalossa kuin sen ulkopuolella. Kaikilla oli jatkuvasti mukavaa, ja kulta-Curre vei pelaajiaan välipäivän rientoihin; milloin purjehtimaan, milloin katsomaan hevosten astutusta ja milloin ravirattaille. Lindström ei ollut auktoriteetti vaan veikeä herrasmies, joka keksi kujeita kuin pikkupojat.
Ideat paloivat kuitenkin pian loppuun. Seuravana vuonna (1996) Wienissä NHL-pelaajilla vahvistettu leijonajoukkue ei enää innostunut karting-ajelusta ja muista sirkushuveista. Menestyskin katosi.
Lindströmin ja kiekkoleijonien kuherruskuukausi jäi loppujen lopuksi lyhyeksi; tuloksellisesti mitattuna se kesti keväästä 1994 kevääseen 1995 - tähän ajanjaksoon mahtui maailmanmestaruus, MM-hopea ja olympiapronssi.
Mutta sitä jääkiekkoa, mitä Suomi pelasi 1994 ja 1995, ei enää koskaan nähdä.
Nyt Suomi-kiekko tuntuu elävän voimakasta murrosvaihetta, eikä kukaan osaa sanoa mihin suuntaan nuolet osoittavat. Mitä jos Suomessa onkin alettu viedä huippujääkiekkoa väärään suuntaan. Ehkäpä nykyinen kaksivaiheinen reagointipeli ei tuotakaan tulosta.
Maallikon silmin tuntuu järkyttävältä, että pelitaktiikkaan kuuluu vapaaehtoinen luopuminen kiekosta siksi, että pääsee uudelleen hyökkäämään.
Onkohan yksinkertaisesta lajista tullut nyt aivan liian korkealentoinen, analysoitu ja monimutkainen viihdetuote, jossa maalimäärät pienenevät, peli tylsistyy ja kohta kenelläkään ei ole mukavaa.