Toisen taulussa joku hymyilee, toisen silmissä sama hymy näyttää irvokkaalta irvistykseltä. Yksi näkee taideteoksessa menneen maailman kauneuden, toinen pelkän likaisen kivikasan.
Sitä on taide.
Taiteen tulkinnan monipuolisuus tuli jälleen todistetuksi, kun Limingan taidekoulun kevätnäyttelyssä Hanni Haapaniemen työt saivat aikaan kuohuntaa. Muun muassa Pyhä Yrjötar piiskaamassa koiranpentuaan (St. Georgia And the Puppy) oli liikaa ortodoksipiireille. Siellä Haapaniemen työt nähtiin rienaukseksi heidän uskontoaan ja ikonitaidetta kohtaan. Töitä vaadittiin poistettaviksi, jopa tuhottaviksi.
Taiteilija huomauttaa, että hänen työnsä eivät ole ikoneita, vaan ”töihin on haettu tyyliä vanhasta taiteesta ja vanhasta temperatekniikasta, joka ei liity ainoastaan ortodoksisuuteen”.
Kohu oli valmis. Taiteilija saa olla tyytyväinen. Jos taide koskettaa, se on silloin onnistunut.
Rohkeita taiteilijoita, rajojen kokeilijoita on aina ollut. Ihmisiä, jotka haluavat kohahduttaa.
Hulluimpien, taiteeksi kutsuttujen, aikaansaannosten äärellä ei voi muuta ajatella kuin, että työn tekijän on täytynyt taiteilla ulos mielensä pimeät puolet.
On kaikkien kannalta erinomaisen kannatettavaa, että sielun synkkien sävelten kohteena on vaikkapa sivellin kuin esimerkiksi puukko. Meiltä jokaiselta löytyy tuo pimeä puoli, ja kun se pyrkii ulos, voi vain toivoa, että purkaus on edes jossain määrin hallittua. Taiteessa purkaus saa oikean osoitteen.
Turhaa ei taidetta käytetä myös terapiamuotona. Moni on saanut taiteen kautta tunteensa hallintaan.
Taiteilijoita käy kadehtiminen. Osaisipa sen taidon, että kun asiat alkavat mennä kunnolla sykkyrälle ja kanssaihmisistä ei löydä mitään hyvää, taitaisi sutaista synkät aatokset tummanpuhuvaksi sykeröksi pirtin seinälle. Elämän rallatusjaksot taas voisi kutoa sadoiksi vaaleanpunaisiksi mattoraidoiksi.
Harhapoluilla käynnit sukulaiset saisivat tuta kirjavina joululahjoina, kun tulisi pakettikaupalla syttä ja savea.
Sitä ei kannata kadehtia, että taiteilija asettaa itsensä jatkuvan arvostelun kohteeksi. Ei edes esittävän taiteen julkaiseminen ole turvallista. Siinäkin tulkinta on katsojan silmissä.
Ei ihme, että taiteilijaelämä on toisinaan viinanhuuruista haahuilua silmät suitsirenkaina ja tukka hapsollaan yövaatteissa päiväkaudet. Ei kai sitä kestä selvin päin, jos on hinkannut kuukausikaupalla madonnaa ja saa arvostelut pirun piirtämisestä.
Taiteen ehdoton tehtävä on herättää tunteita ja ajatuksia. On miljoonia tapoja tehdä niin. Yksi on juuri rajojen kokeilu.
Lontoon Hayward Galleryssa kohautetaan erikoisella tavalla, näkymättömällä taiteella. 12. päivä kesäkuuta avattavassa näyttelyssä on mukana 50 näkymätöntä tai tyhjää teosta. Tyhjän katsomisesta veloitetaan 8 punnan pääsylippu.
Museon johtaja on näyttelystä innoissaan. Hänen mielestään taiteen ei tarvitse olla aineellisia esineitä, vaan se voi olla mielikuvituksen ruokkimista. Näyttelyssä vierailivat voivat esimerkiksi seikkailla näkymättömässä labyrintissä. Esillä on myös tyhjä lappu, jota taiteilija Tom
Friedman on vakuuttanut tuijottaneensa 1 000 tunnin ajan viiden vuoden aikana. Miksei siis näyttelyvieras voi tuijottaa samaa lappua edes hetken ja kuvitella siihen mitä haluaa?
Jos on taide tekijälleen mielen myllerrystä, on se sitä myös katsojalle. Parhaimpien ja pahimpien töiden äärellä mielikuvitus syöksyy villiin laukkaan ja tekee sitä pitkään taidenautinnon tai -kidutuksen jälkeen.
Parhaiten taiteeseen pääsee sisälle antamalla sen viedä, päästämällä mielensä vapaaksi. Taidetta saa jokainen tulkita ja olla siitä jotakin mieltä. Sekin on hyväksyttävää, jos joku pahoittaa mielensä.
Kaikkea ei tarvitse sietää, mutta sietämätönkin voi olla taidetta. Ainakin jonkun mielestä.