Huomenna tiedämme, kuinka lopullisesti armas isänmaamme paukahtaa kahtia.
Presidentinvaalin toisen kierroksen kummallisuuksiin on kuulunut pelottelu Suomen jakautumisesta kahteen osaan.
Helsingin ympäristön kasvukeskuksiin muodostuu sushia rullaileva EU-myönteistö. Muuta maata asuttavat kaikkeen kielteisesti suhtautuvat rasvanahkajuntit. Pienen kansan ainoa voima, yhtenäisyys, on iäksi pois.
On varoiteltu, että vaalien peruina pohjoiseen syntyy soinislainen Väyryslandia. Tästä Suomen puolikkaasta tulee niin vanhakantainen, että se menee ahdasmielisyydessään läpi vaikka neulansilmästä.
Etelä-Suomessa puhaltavat vapaamieliset tuulet. Presidentiksi valitaan jompikumpi heidän kahdesta rennosta, kansainvälisestä tyypistä.
Ennen kuin maan henkisestä eriytymisestä ruvetaan kumisuttelemaan patarumpua, kannattaa katsoa runsaan 30 vuoden taakse.
Silloin suomalaiset saivat nauttia yhtenäisyyden tunteesta presidentin valinnassa.
Eikä se ollut muuta kuin politiikan rappiota. Suomessa päädyttiin demokratian irvikuvaan, jotta maalle saatiin presidentti.
1970-luvulla järjestettiin kahdet todella oudot presidentinvaalit.
Tasavallan presidenttinä vuodesta 1956 toiminut Urho Kekkonen viestitti syksyllä 1973 valitulle piirille, ettei hän viitsi ryhtyä ehdokkaaksi vuoden 1974 vaaleihin, ikävään ajanhukkaan.
Kekkonen kuitenkin lisäsi, että tietysti jos kansan enemmistö haluaa, niin hän voi jatkaa presidenttinä.
Pähkinä oli melkoinen. Miten saada kansan mielipide selville ilman vaaleja?
Kekkosen mukaan se ei ollut hänen ongelmansa.
Muiden päänsärky se todellakin oli. Kansanvallan.
Eduskunnan ei auttanut muu kuin säätää poikkeuslaki.
Tammikuussa 1974 ei pidetty kalenteriin merkittyä presidentinvaalia, vaan Kekkosen kautta jatkettiin neljällä vuodella. 200 kansanedustajaa pyyhki presidentin valintaa koskevalla perustuslain kohdalla takamustaan.
Vaalien sivuuttaminen on parlamentaarisessa demokratiassa härski temppu. Normaalissa tasavallassa tästä olisi noussut kamala mökä.
Mutta ei yhtenäisessä, jakautumattomassa Suomessa, jossa juuri valittu presidentti päätettiin palkita. Kekkosen pää ikuistettiin 500 markan seteliin.
Kovin monessa maailman maassa ei ollut käytössä raha, jota komisti virassa oleva valtionpäämies.
Elettiin neljä vuotta. Poikkeuslaki raukesi, edessä oli taas inha presidentinvaali talvella 1978.
Puolueet olivat nyt oppineet, miten vaali pitää pelata. Yhtenäisyyteen vedoten.
Kokoomus, keskusta, SDP, SKDL, SKP, RKP ja liberaalit tukivat samaa ehdokasta -- nimeltään Urho Kekkonen.
Edelliseen verrattuna demokratia oli sentään petraantunut. Perustuslain halventamisen sijasta oikeisto ja vasemmisto päätyivät näytösvaaliin.
Voittaja oli varmistettu etukäteen aivan Neuvostoliiton tapaan.
Vaalitaistelussa vuonna 1978 ei ollut häivääkään Pekka Haaviston ja Sauli Niinistön kampanjoiden karnevaalista. Naamareita ja pahvihahmoja ei pyörinyt toreilla.
Poliitikkoja rupesikin huolettamaan, kun kansa ei villiintynyt. Ihmekö tuo, kun mitään äänestettävää ei käytännössä ollut. Kekkosta tukevat seitsemän puoluetta tajusivat äänestysprosentin jäävän pieneksi.
Innostuksen lisäämiseksi suomalaisille jaettiin pieniä tarroja, joissa luki UKK -- luottamus yli rajojen.
Tarrakaan ei purrut. Äänestyskoppeihin vaivautui hieman yli 60 prosenttia kansasta.
Onneksi ajat ovat toisin.