Suomen kesäfestivaaleilla ei soitettaisi nuottiakaan rockia, jos suomalaisen kulttuuriälymystön terävimmät näkemykset olisivat toteutuneet 1950-luvulla.
Rock oli lättähattu mörkö, jonka pelättiin kaatavan maamme huolella rakennetun sivistystradition. Kuulostaa hullulta.
Huoli oikean sivistyksen murenemisesta yhdisti korkeakulttuurisen väen niin vasemmalta kuin oikealta syksyllä 1956.
Siihen aikaan harvinainen porvareista ja kommareista koostuva liittoutuma asettui yksimielisesti matalamielistä amerikkalaista roskakulttuuria vastaan.
Sonta oli saapunut Suomeen Rock Around The Clock -elokuvana 28.9.1956. Sitä katsomaan saapunutta keitetyltä spagetilta näyttävää rocknuorisoa kutsuttiin lättähatuiksi.
Heidän arveltiin paranevan taudistaan poliisivoimin. Niinpä Rock Around The Clockin ensi-illassa saliin oli soluttautunut muutama siviiliasuinen etsivä. Varmemmaksi vakuudeksi elokuvateatteri Edisonin edessä Helsingin Yrjönkadulla odotti mustamaijoja valmiina puupaamaan musiikin villitsemät kouhot putkaan.
Mitään ei tapahtunut, ellei teatterista poistuvien kiljahtelua tai tanssahtelua lasketa.
Sivistyneistön levottomuus laantui pian ja he palailivat yhteisrintamasta omiin puoluepoteroihinsa. Rockiin ei näköjään ollut liittynytkään kulttuuripoliittista liikehdintää. Tunnustettua estetiikkaa ei oltukaan murskattu. Lättähatutkaan eivät musiikkityylistä isommin innostuneet.
Väärä hälytys eikä ainoa laatuaan. Hieman ennen lättähattuilua kulttuuripiirit olivat hyökänneet ja yökänneet Reino Helismaan, Toivo Kärjen ja Esa Pakarisen luoman rillumarein päälle.
Sodan jälkeiseen viihdepulaan tehty iltamatyylinen komediallisuus tympäisi parempaa väkeä. Tietenkin myös rillumarein pelättiin puhaltavan tiehensä todellisen kulttuurihengen.
Rillumareissä kansalta puuttui nöyryys, ja sekös potutti. Rovaniemen markkinoilla -elokuvassa hahmot rellestivät itsevarmoina, sukkeluuksia syytävinä sankareina, jotka naureskelivat kulttuurikermalle.
Jostakin syystä suomalaisen kulttuurikeskustelun eräs lähtökohta on ollut pelko. Aina on pelätty jonkin arvokkaan ja tunnustetun häviämistä. Aina on pelätty tärkeän korvautumista turmeluksella. Aina on pelätty vierasta.
Pelon ja tuskan tapaisten tunteiden vuoksi Suomeen on rakennettu kuin hengen hädässä kylpyhuoneen näköisiä konsertti-, teatteri- ja taidetaloja.
Periaatteessa niiden tarkoitus on erinomainen: antaa taiteilijoille kunnollinen ympäristö tehdä työtä. Käytännössä vaaleat pytingit ovat instituutioita, jotka ilmoittavat miten käyttäydytään ja kenen pillin mukaan vihellellään.
Ne eivät taatusti edusta huonoa makua, jota vastaan eliitti on käynyt miehissä ja naisissa kynin ja kansankynttilöin. Huonoksi mauksi leimataan kaikki "oikean" kulttuurikäsityksen ulkopuolinen.
Kaikesta huolimatta jonninjoutava rock juurtui Suomeen. Se vakiintui taide- ja viihdeluomuksena 1970-luvulla. Outoa kyllä, koululla oli suuri vaikutus rock-kulttuurin kehittymiseen.
Suomi uudisti alemman asteen koulutuksen vuosina 1972-77, jolloin siirryttiin kansa- ja oppikoulusta peruskouluun. Peruskoulun uuteen suuntaukseen kuului rockmusiikin kannalta pieni mutta olennainen tekijä. Suomalaisissa peruskouluissa ryhdyttiin pitämään levyraateja, joihin oppilaat toivat musiikin.
Yhtäkkiä koululuokat keskustelivat rockista kiihkottomasti. Pyrkimys oli asiantuntevaan lähestymistapaan. Tunneilla rock alkoi olla kuin mitä tahansa kulttuuria.
Sana tunti on merkittävä rockille. Rock Around The Clockin käännösnimi oli Tunnista toiseen.