Suomalaisten naisten ja kotien neuvokkuus joutui todella koetukselle talvi- ja jatkosodan vuosina, kun arkisista hyödykkeistä tuli pula.
Ihan kylmiltään kodeissa ei pulavuosien kurimukseen kuitenkaan jouduttu. Kotirintama näet oli saanut tulikasteensa jo vuosikymmen aiemmin, kun maa ajautui lamaan katovuoden 1928 ja metsäteollisuuden vientiongelmien seurauksena. Lisänä tälle tuli vielä maailmanlaajuinen lama, joka sai alkunsa New Yorkin pörssiromahduksesta lokakuussa 1929.
Onni onnettomuudessa, voisi siis näin jälkikäteen todeta. Suomen naiset ottivat tästä pulasta opikseen ja tuolloin kantapään kautta saatuja oppeja saatettiin soveltaa nyt uudelleen käytäntöön.
Oleellisen tärkeä rooli valmiuksien luojana oli myös naisjärjestöillä, kuten Maatalousnaiset ja Martat, jotka olivat kurssittaneet laajat joukot niin puutarhaviljelyyn kuin säilöntäänkin.
Elintarvikkeiden säännöstely alkoi jo talvisodan aattona, 12. lokakuuta, jolloin kahvi ja sokeri tulivat säännöstelyn piiriin. Niiden maahantuonti oli vaikeutunut suursodan puhjettua Euroopassa syyskuun viimeisenä päivänä. Melko pian säännöstely ulotettiin koskemaan viljatuotteiden lisäksi muun muassa maitoa, lihajalosteita, hedelmiä, vaatteita ja jalkineita.
Pelkästään päivittäinen ruokahuolto vaati perheenemänniltä taitoa säästää tarvikkeita ja keksiä jotain puuttuvan tilalle. Ruokaa tuli tehdä vain se määrä, joka syötäisiin. Voin vähyys korvattiin tekemällä kotilaardia sianihrasta ja raavaantalista. Kasvisten keitinliemet pantiin tarkoin talteen jatkokäyttöä varten.
Kotitaloustyötäkin tuli säästää, jotta aikaa jäisi "yhteisiin suuriin töihin". Niinpä ruoan saattoi nyt tarjota valmistusastiassa, liinat jättää pois pöydiltä ja siivota vähän vähemmän. Samalla säästyi puhdistusaineita, jotka olivat säännösteltyjä nekin.
Aika on rahaa -ajattelu korostui siinäkin, että kotirintaman väkeä neuvottiin tuhlaamasta aikaa huveihin ja seurusteluun. Tansseihinkaan ei tarvinnut ennättää, sillä sota-aikana voimassa oli tanssikielto.
Kutakin säännösteltyä tuotetta varten oli oma ostokortti, enimmillään kortteja oli 51 samanaikaisesti. Kansanhuoltoministeriö päätti, minkä verran kutakin tuotetta kortilla sai ja myös sen, paljonko esimerkiksi leipää eri ikäiset ja erilaista työtä tekevät tarvitsisivat. Alle 7-vuotiaan päivittäinen annos vaihteli viljatilanteen perusteella 150 gramman ja 225 gramman välillä. Erittäin raskasta työtä tekevän annos oli korkeimmillaan 600 grammaa.
Suomalaiset olivat tehneet tuttavuutta viljan korvikkeiden kanssa jo 1800-luvun niin sanottuina suurina nälkävuosina ja muutamaan otteeseen sen jälkeenkin. Puusta saatava pettu, olki ja ja jäkälä olivat tuolloin leivän raaka-aineina. Pula-aikana rukiin sekaan lisättiin muun muassa perunankuoria. Pohjois-Pohjanmaan museossa leivottiin taannoin erä maistettavaksi ja myytäväksi museokaupassa, konservaattori Marja Höyhtyä kertoo. Hyvin oli erikoinen hiilihydraattieines käynyt kaupaksi.
Maalla asuvista, maataloutta harjoittavista sukulaisista ja tuttavista tuli kaupunkilaisille pula-aikana entistä rakkaampia. Moni sai kaivattuja elintarvikkeita - myös vähän tiskin alta - ja saattoipa lapset lähettää sinne, jos olot kävivät erityisen ankeiksi tai vaarallisiksi.
Kotitarveviljelyyn kannustettiin kovasti. Pienellekin pihamaalle käännettiin puutarha, kunnat antoivat peltotilkkuja asukkaiden viljeltäväksi ja otettiinpa jopa kaupungin keskustojen nurmialueita hyötykäyttöön. Esimerkiksi Oulussa nykyistä Vaaran puistoa käännettiin pelloksi.
Niin vaateteollisuus kuin kotiompelijatkin joutuivat pian ottamaan käyttöön korvikemateriaalit. Esimerkiksi kenkiin tehtiin pohja puusta ja päällinen paperista, paperinarusta kudotusta kankaasta. Suutarikin saattoi kengät tehdä, mutta nahka oli hankittava itse.
Vanhat vaatteet tehtiin uusiksi kankaiksi, kotioloissa niin sanotusti uudistettiin eli esimerkiksi miehen puvusta käännettiin takin kappaleet nurin. Lapsille taas ommeltiin vaate aikuisen entisestä. Esimerkiksi Kotiliesi-lehti neuvoi, miten pienokaiselle tehtiin ensikengät isän nahkahansikkaista.
Tärkeää oli, että kansa pitäisi huolta vaatteistaan ja kengistään. Niinpä kansanhuoltoministeriön tarkkojen ohjeiden avulla toivottiin näiden välttämättömyystuotteiden kestävän pitkään. Esimerkiksi paperipäälliset kengät kestivät kyllä kastua, mutta niiden piti antaa kuivua rauhassa.
Paperinarusta luotiin myös arkisia käyttöesineitäkin. Kotoa löytyi muun muassa laukku tai pannumyssy. Marja Höyhtyä kertoo paperinarusta valmistetun myös monenlaisia taidetekstiilejä, muun muassa ryijyjä. Paperista valmistettiin myös hyllynreunuspitsejä. Vaikka aika oli ankea, kauneusarvoista ei haluttu tinkiä ja siten vaikuttaa mielialoihin.
Pula-aikana oli paitsi pula tarvikkeista myös myytävistä tuotteista. Tärkeää on huomata sekin, että myös rahasta oli pula. Niinpä jos kaupan hyllyllä olisikin sattunut olemaan haluttua, ei siihen ollut varaa. Vaihtokauppa oli yleistä. Pulavuosien lehtiä selatessa löytää runsaasti pikkuilmoituksia, joissa esimerkiksi etsitään pyöränkumia ja luvataan tilalle metsämarjoja.
Säännöstely jatkui aina vuoden 1953 loppupuolelle asti. Monien mielestä vuosi 1952 olympialaisineen edusti todellista rajapyykkiä: oltiin lopullisesti päästy voiton puolelle.
TV1 esittää neliosaisen pulavuosia käsittelevän ohjelman alkaen keskiviikkona 6. syyskuuta.