Olli Kortekangas: kaksinäytöksinen ooppera Isän tyttö. Libretto Michael Baran ja Olli Kortekangas. Musiikin johto Markus Lehtinen. Ohjaus Michael Baran ja Anna Kelo. Lavastus ja valot Mikki Kunttu. Puvut Erika Turunen. Rooleissa: Monica Groop, Päivi Nisula, Tommi Hakala, Juha Kotilainen, Ilona Jokinen, Tuomas Pursio, Hannu Jurmu, Essi Luttinen, Anna Danik, Thelma Romu ja Adeola Ikuesan. Oopperajuhlaorkesteri ja -kuoro. Lapsikuoro. Olavinlinnassa 7.7.
Olli Kortekankaan uutuusooppera Isän tyttö peilaa kansamme olemusta samoilla tutuilla aineksilla kuin muun muassa vanhat Suomi-filmit ja uudemmat kotimaiset saippuasarjat. Pienen ihmisen tunteista kasvaa jotain paljon suurempaa.
Oopperan tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1997, takautumina vuosiin 1956, 1968, 1981, 1992 ja aivan nykypäivään asti.
Ainakin keski-ikäisten yhteisestä muistista löytyvät tälle aikajanalle sattuneet sotien välittömät ja välilliset seuraukset, lasten isättömyys, viinan kirot, rakkaus, kommarit, Kekkonen useampaan kertaan, lisääntyneet avioerot ja nykyinen rahan palvonta.
Käsitteellisemmällä tasolla Isän tytön johtoteemoja ovat muun muassa odotukset, auktoriteetit, tuomitseminen, anteeksianto ja perhesiteiden voima.
Tietyt yhteiset jutut siis asuvat meissä. Nykyisyyttä ja tulevaisuutta ei voi erottaa menneisyydestä. Yhteinen historia määrittää kansakuntaa.
Tässä kohden pitäisi kai soittaa muutama tahti Finlandiaa.
Jokainen on myös isän ja äidin lapsi. Jos perkaamme sukupuita tarpeeksi pitkälle, alamme olla kaikki sukua keskenämme maailmankin mittakaavassa, sanovat perinnöllisyystieteilijät.
Kortekangas ja ohjaaja-libretisti Michael Baran eivät ole suostuneet vain viihdyttämään juhlayleisöä ja piirtämään 100-vuotiaan eduskunnan tilausteoksessa naamatarkkoja kohtauksia kansalliseen albumiin.
Koskettavimmin Isän tyttö sattuu ihmisiin, jotka runoilijan tavoin ovat jo siinä iässä, että luontojaan kansain kohtaloja huokailevat.
Kortekangas ja Baran pitäisi kai lailla suojella. He selvästikin uskovat vielä oikeisiin asioihin eivätkä vain hetkellisiin efekteihin. Uskaliaan haavikkomaisesti he limittävät ajan ja perhesuhteet taiteelliseksi näyttämösinfoniaksi ja omaksi aikakäsityksekseen, josta monivaiheisesti kehkeytyy suomalaisen näköinen kokonaisuus.
Tekijöillä on siis ollut vetoa ja kykyä kokonaistaideteoksen suuntaan. Ohjaus, videota nykyaikaisesti hyödyntävä lavastus, aikalaispuvut, musiikki ja librettoteksti toimivat harmoniassa.
Näyttämöllepanolla vain on taipumus hajota liikaa laidoille keskellä lavaa sijaitsevan videopömpelin vuoksi, jolloin näyttelijä etsii kaveriaan.
Puoliväkisin katsomoon istutetulle henkilölle, joka hakee oopperasta Carmenia, Aidaa tai yleensä vain veristä draamaa, Isän tyttö saattaa edustaa tylsää jaarittelua ei oikein mistään.
Juonessa varsinkaan ei tahdo pysyä mukana, jos ei ole etukäteen opiskelut ohjelmakirjaa tarkasti.
Monista aikaisemmista suomalaisoopperoista tutuksi käynyttä melankolian säväystä ei unohdeta, vaan se on koko ajan taustalla. Tekijät ovat tosin ymmärtäneet lisätä mukaan tavallista enemmän humoristisiakin kohtauksia oopperakansan iloksi.
Oulu Sinfonian pitkäaikainen nimikkosäveltäjä Kortekangas jatkaa edellisten oopperoidensa, Marian rakkauden ja Messeniuksen ja Lucian, viitoittamaa nousujohdetta.
Isän tytössä ei mikään tunnu tapahtuvan vahingossa tai hetkellisen inspiraation villistä oikusta. Tämän seikan voi laskea myös miinukseksi.
Laulajille tarjotaan jopa muutama kunnollinen aaria esitettäväksi ja kuorosatsista kuuluu myönteisessä mielessä Kortekankaan ura nuorisokuorojen hovisäveltäjänä, vaikka lapsikuoron käyttö naiskuoron vastavoimana ompelukohtauksessa ei ollut oopperan ohjauksellisesti onnistuneimpia hetkiä.
Tunnelmaa luovat vivahteet ja purkaukset on mitoitettu tarkoin, laulumelodiat etenevät kuin kiskoilla. Joka on kuullut ja nähnyt kaksi edellistä Kortekankaan oopperaa, tunnistaa hänen ryyditetyn uusromantiikkansa helposti.
Säveltäjällä ei ole enää tarvetta joutua tieten tahtoen hankauksiin yleisönsä kanssa. Hän puhuu mielellään kommunikaatiosta.
Mikäli Kortekankaalle leimallista uskonnollista sävyä etsii, sitäkin voi löytää esimerkiksi oopperan lopusta, jossa vilahtaa mukailtua Siionin virttä. Mutta niin yleisellä filosofisella tasolla ylipäätään liikutaan, että saarnaa pitää osata soveltaa esiin kuin Tapsa Rautavaara korttipakasta.
Isän tytön kantaesityksen keskeinen koossapitäjä oli kapellimestari Markus Lehtinen. Oopperajuhlaorkesteri soitti hänen johdollaan erityisen tarkasti ja iskuvoimaisesti. Kuoroista välittyi samantyylistä otetta.
Solistit säveltäjä on saanut pitkälti itse valita, mikä näkyi ja kuului ensemblen harvinaisena tasaisuutena. Monica Groop (Anna) ja Päivi Nisula (Siiri) muodostivat oopperaa vahvasti eteenpäin vievän tähtiparin, mutta vakuuttavasti lauloivat myös Tommi Hakala (Urho), Juha Kotilainen (Axel), Ilona Jokinen (Vera), Tuomas Pursio (Juri), Essi Luttinen (Ulla) ja Anna Danik (Olga).
Hannu Jurmu (Taisto) pisti tenorinsa täysillä likoon ja kevensi tunnelmia luonteikkaasti. Lapsisolistit Thelma Romu (Nuori Anna) ja Adeola Ikuesan (Ruth) toivat aitoutta ja raikkautta näyttämölle.