Kirkko on lähempänä ihmistä kuin koskaan ennen. Ihmisyys on lisääntynyt kirkossa, vaikkakin hitaasti ja kivuliaasti. Mutta luojan kiitos se on viimein tapahtunut.
On ollut kauhean käsittämätöntä, että kirkko ja sen palvelijat tarjoavat armoa ja pelastusta muille syntisille, mutta itselle sitä ei suoda.
Epäilijöitä on maailma pullollaan, mutta Jumalan läsnäoloa ei kirkonpalvelija saa pahimmassa hädässäänkään asettaa kyseenalaiseksi.
Esitaistelijat piispat Eero Huovinen ja Ilkka Kantola ovat joutuneet tosielämän eteen. Hei muutkin papit ja piispat, täällä ollaan. Tuntuu jotenkin turvalliselta, kun paimen elää laumansa keskellä.
Kun piispa EeroHuovinen Aasian kauheuksien äärellä epäili Jumalaa, sai hän ns. uskovaisilta niskaansa kaiken muun kärsimyksen ohella syyteryöpyn: Jumalan tekoja ei sovi epäillä!
Mutta niitä epäili moni muukin. Oli helpompi epäillä yhdessä
Piispan murtuminen teki hänestä ihmisen. Niin oudolta kuin se kuulostaakin, antoi epäily uskoa - varmasti myös uhrien omaisille. Edes piispa ei yritä ymmärtää, että kaikella on tarkoituksensa, kun sitä tarkoitusta ei etsimälläkään löydy.
Tuomio piispa Ilkka Kantolan teoille oli toisenlainen, mutta yhtä rankka.
Onkohan niin, että kaikki piispat ennen Kantolaa ovat eläneet yhtä nuhteettomasti kuin ovat opettaneet? Kantolan ero ainakin oli ensimmäinen: kukaan muu piispa ei ole hänen laillaan eronnut virastaan kesken kaiken. Vai olisiko kyse jostain muusta?
Mitä miehiä nämä julkisuuden puristuksiin joutuneet piispat oikein ovat? Löytyisikö selityksiä siitä, mitä ja miten he ovat opettaneet?
Eero Huovinen on ennen tappavia aaltojakin miettinyt Jumalan selkäpuolta: surullista, pimeää ja raskastakin. Hän on epäillyt, että alati hymyilevän Jumalan kanssa voisi olla mahdotonta elää arjessa.
Piispan mielestä kirkon pitäisi puhua niiden ihmisten puolesta, joiden puolesta kukaan muu ei puhu. Hänen mielestään elämän kriisit kasautuvat usein toinen toisensa päälle: yhdestä voi selvitä, mutta toinen voi olla liikaa. Ihmisen mieli ja elämänusko murtuvat, kun elämän perusedellytykset ovat hukassa.
Mutta Huovinen uskoo ihmisen solidaarisuuteen, siihen, että mitä lähemmäksi ihmisen elämän perustasoa mennään, sitä enemmän sieltä löytyy luontaista tajua pitää huolta niistä, jotka ovat heikommassa asemassa.
Piispa Eero Huovinen on harvinainen pappi: hän uskaltaa epäillä. Piispa murtui, hän ei yrittänyt olla Jumala.
Piispa Ilkka Kantola on herättänyt kirkon piirissä ankaraa kritiikkiä puolustaessaan homoja ja lesboja. Hänen mielestään on tärkeämpää tukea kristittyä, joka haluaa sitoutua samaa sukupuolta olevaan kumppaniinsa kuin varmistaa se, ettei Jumalan tahto vain tule loukatuksi.
Eli hän antaa etusijan tässä hetkessä äänensä ilmaisevalle eettiselle harkinnalle ja omalletunnolle kuin uskonnollisen perinteen moraalinormeille.
Kantola päätyi siihen, että meillä on lupa keskittää voimamme lähimmäisen hyvästä huolehtimiseen silläkin uhalla, että astumme Jumalan varpaille.
Kantola astui itse avioliiton ulkopuolisen suhteen takia kirkon varpaille, mutta vapautti erollaan kirkon vastuusta. Hän kantaa sen itse.
Piispa Ilkka Kantolakin on harvinainen pappi: hänelle omatunto on tärkeämpi kuin uskonto ja lähimmäinen tärkeämpi kuin Jumala.