Kun tieteellinen tutkimus on onnistunut, sitä ahmii kuin romaania, eikä edes tieteenalan niukka perustuntemus haittaa. Nämä osat ovat kohdallaan Hanna Snellmanin kansatieteellisessä tutkimuksessa, jonka aihevalintaa on pakko pitää poikkeuksellisen onnistuneena.
Suuri muutto Suomesta, etenkin Pohjois-Suomesta Ruotsiin 1960-ja 70-luvuilla on noiden vuosikymmenten tärkeimpiä yhteiskunnallisia ilmiötä, ja se on suoraan tai epäsuorasti vaikuttanut satojentuhanten ihmisten arkeen. Asian merkitykseen nähden sitä on tutkittu hämmästyttävän vähän.
Kemijoen metsä- ja uittotöistä väitöskirjansa 1996 tehnyt Snellman jatkaa uudella tutkimuksellaan Lapin kansatieteellisten peruskysymysten äärellä. Kirjan runkona ovat Göteborgissa tehdyt elämänkertahaastattelut, jotka sitten liitetään osaksi suurempaa kokonaisuutta.
Kyseessä on Suomen Akatemian Kahden puolen Pohjanlahtea -ohjelmassa tehty tutkimus, jonka lähtökohta ja käsittelytapa on tieteellinen. Sen ei kuitenkaan soisi säikäyttävän lukijoita, sillä aineistosta piirtyy hyvin kiinnostava ajankuva, ja joidenkin haastateltujen kohtaloista haluaisi selvästikin tietää lisää.
Kansatiede toimii kuitenkin toisin kuin journalismi. Haastattelut ja taustoitus ovat hyvin perusteellisia, mutta mitään ylimääräistä ei kerrota.
Näin esimerkiksi muuttajien lasten sopeutumisesta ja elämästä ei kerrota juuri mitään, koska heitä itseään ei ole haastateltu. Lukijaa nämä kohtalot kyllä kiinnostaisivat, mutta se ei sovi tutkimuksen periaatteeseen.
Kirjassa ei todisteta, onko Göteborg Sallan suurin kylä vai ei. Tilastoja moiseen ei näytä olevan saatavilla, mutta sellainen sanonta joka tapauksessa on olemassa. Salla Itä-Lapissa ja sen sodanjälkeiset vuosikymmenet ovat kirjan toinen kiintopiste, vaikka aineistoa on myös muualta Lapista. Haastattelujen avulla piirtyy suora kuva siitä, millaisena Sallan silloinen nuoriso elämänsä koki ja mikä ajoi lähtemään matkaan kauas tuntemattomaan - silloisessa maailmassa Ruotsin länsirannikon Göteborg oli todella kaukana.
Esimerkiksi vain etunimeltä mainitun Ullan päiväkirjat teinityttönä 1960-luvun lopulla antavat todella elävän ja terävän kuvan sallalaisen kylän elämänmenosta, lähdöstä Ruotsiin, oman paikan etsimisestä siellä, ja lopulta paluusta Suomeen.
Kirjaa sävyttävät ihmisten kotialbumeista saadut kuvat niin Sallasta kuin Göteborgista, lähiöiden kerrostaloasunnot ja kesälomalaisten Volvot. Kannessa oleva Snellmanin itse ottama kuva tytöstä ja Saabista metsätiellä on todella herkullinen ajankuva.
Kirjoittaja rakentaa taitavasti akselin molemmat päät, lähdön Sallasta ja asettumisen Göteborgiin. Seudulla asuu noin 30 000 suomalaislähtöistä ihmistä, ja jokaisella heistä on oma tarinansa Volvon tehtailta ja muualta. Snellmanin tutkimusmateriaalissa haastateltuja on noin 50.
Tällä tavoin on saatu talteen aineistoa, joka muuten auttamatta katoaisi tavoittamattomiin sitä mukaa kun muuttajapolvi ennen pitkää väistyy. Nyt muuttajasukupolven kokemukset ummikkona outoon kaupunkiin tulosta ja sinne asettumisesta ovat vielä saatavilla.
Lappilainen identiteetti säilyi, mutta myös muuttui, ja uusi elämäntapa muodostui vähitellen. Juuri näin syntyy historiaa.
Lappilaisena ja Lappia tutkineena Snellmanilla on selvä oma ymmärrys siitä, mistä ihmisten elämässä on ollut kyse ja mistä he ovat lähteneet. Se rikastuttaa tutkimusta tuntuvasti.
Tekijä on onnistunut tavoittamaan hyvin tärkeän osan Lapin viime vuosikymmenten historiaa. Samalla kirjaa voi lukea yhden sukupolven selviytymisen sankaritarinana.