Jos huitelee kahden- ja kolmenkympin välimaastossa ja on asunut ikänsä Oulussa, todennäköisesti muistaa, että jossain vaiheessa lieskat löivät keskustassa tuon tuosta. 1990-luvun alkupuolella Aleksanterinkatua reunusti rivi mustuneita julkisivuja ja saksalaisturistit ehtivät kuuleman mukaan ihmetellä, oliko kysymys heidän viitisenkymmentä vuotta aiemmin jättämistään jäljistä.
Ei nyt aivan niistä. Melko pitkälle taaksepäin ajassa saa kuitenkin rullata, jos mielii ymmärtää, mistä taistelussa Oulun rantakortteleista - Rantakadun ja Aleksanterinkadun neljästä pohjoisimmasta korttelista - oikein oli kysymys.
Tiivistettynä kaikki meni jotakuinkin näin:
1960-luvulla väki valui massoittain maalta kaupunkeihin ja joka puolella kohosivat nostokurjet. Vallalla olleen ajattelutavan mukaan vanha piti tuhota uuden ja modernin tieltä. Oulun keskustan ranta-alueen puutalot aiottiin purkaa pois ja rakentaa tilalle korkeita toimistorakennuksia.
Vastarinta nosti päätään kaupunkilaisten joukossa. Näkyvimmin vanhojen talojen suojelemisen puolesta toimi Oulu-seura, mutta siihen mennessä, kun suojelukysymys vuonna 1978 tuli kaupunginvaltuuston käsittelyyn, vetoomuksia oli kerääntynyt jo niin paljon, että voitaneen puhua kansanliikkeestä.
Kaupunki päätti suojella Rantakadun pohjoisosan, mutta eteläiset korttelit ja koko Aleksanterinkadun puoli jäivät ilman suojelumerkintää.
Rakennusliikkeet ostivat rantakortteleiden tontteja ja taloja 70-luvulta lähtien, mutta eivät saaneet havittelemiaan purkulupia, koska asemakaavamuutos oli kesken. Vuonna 1983 joku kuitenkin raapaisi tikkua Aleksanterinkadun ja Pakkahuoneenkadun kulmassa sijaitsevassa Oulasvirran talossa. Rakennusliike sai luvan purkaa palaneen talon - ja purki samalla luvatta myös viereisen, tulelta säästyneen talon.
Uudessa asemakaavassa iso osa taloista sai ristiriitaisen merkinnän, jossa toivottiin suojelua mutta ei pakotettu siihen. Pitkällisen käsittelyruljanssin aikana talot rapistuivat rauhassa: kaupunki ei tehnyt elettäkään niiden kunnossa pitämiseksi, eivätkä niistä tietenkään huolehtineet purkulupaa kärkkyneet rakennusliikkeetkään.
Vuonna 1989 lääninhallitus päättikin Oulu-seuran esityksestä suojella Insinöörirakentajien omistamat talot sekä Rantakadulla että Aleksanterinkadulla.
Sitten alkoi tapahtua: 90-luvun alussa Aleksanterinkadun puutalot roihusivat liekeissä yksi toisensa jälkeen. Rakennusliikkeisiin kohdistui epäilyjä, mutta ne myös jäivät epäilyiksi, sillä minkäänlaista yhteyttä niiden ja palojen välillä ei voitu osoittaa.
Valtioneuvoston oli helppo kumota suojelupäätös vuonna 1993, sillä suojeltavaksi oli käytännössä tarjolla enää raunioita. Hiiltyneet seinät lanattiin maan tasalle ja tilalle rakennettiin uusia asuinkerrostaloja.
Oulun käsi- ja taideteollisessa oppilaitoksessa opiskeleva Mika Ronkainen kiinnostui rantakortteleiden historiasta dokumenttikurssia käydessään. Aiheesta piti ensin syntyä koko luokan yhteinen työ, mutta jostain syystä se ei ottanut tuulta alleen. Ronkainen toteutti sen sitten kuvauksesta innostuneen Jukka Karjalaisen kanssa - joskin projekti paisui lopulta sen verran mittavaksi, että käytännössä kaikki luokkakaverit olivat jollain tavalla mukana sen teossa.
Ronkainen pöyhi arkistoja, kahlasi asiakirjoja ja haastatteli kymmeniä rantakortteleihin ja niiden kohtaloon liittyviä ihmisiä: virkamiehiä, rakennusliikkeiden edustajia, arkkitehteja, suojelijoita, kriitikoita ja kaiken myllerryksen keskellä asuvaa talonmiestä.
Lopputyönä valmistunut dokumentti Oulu palaa - kaupunki joka katosi on varsin paljastava esitys paitsi rantakorttelien kohtalosta myös siitä, mitä oululaisessa rakentamisessa dokumentin tekoa edeltäneiden kolmen vuosikymmenen aikana tapahtui. Kameralle esittäytyy useampi hikoava otsa ja ymmyrkäinen silmäpari.
"Jälkikäteen olen itsekin ihmetellyt, miten osa haastateltavista lähti niin avoimesti mukaan. Ehkä se johtui siitä, että olin alle kolmikymppinen ja näytin enemmän nöösiltä pojalta kuin tiukalta journalistilta. On siellä aika rajuakin kamaa, jos vertaa vaikka tämän hetken vaalirahakohuun. Dokumentissahan esimerkiksi myönnetään suoraan, että asioista on keskusteltu saunassa."
Nieleskelemistä riittää siinäkin, kun Insinöörityön toimitusjohtaja Eino Jokinen toteaa kameralle palaneen Oulasvirran talon vieressä sijainneen rakennuksen luvattomasta purkamisesta: "Ajetaanhan sitä vahingossa ylinopeuttakin, ja niin tässä nyt vähän kävi."
Jos omissa muistikuvissa ajalta ei ole juuri sireenin ulinaa enempää, dokumentin katsomisen jälkeen mielessä on päällimmäisenä kysymys siitä, miten kaiken oikein saatettiin antaa tapahtua.
Sama kysymys askarrutti ehkä myös kaupunginvaltuutettuja, jotka kutsuttiin katsomaan dokumenttia helmikuussa 1998. Päättäjille kohdistettuun erikoisnäytökseen saapui kokonaista kolme valtuutettua 59:stä.
"Kaupunginvaltuutettujen kiireestä kertoo se, että valtuusto on perunut helmikuun kokouksensa, koska käsiteltäviä asioita ei ole ollut", Kalevan uutissivulla kirjoitettiin tuolloin.
Dokumentin voi käydä katsomassa tänä lauantaina Valveella järjestettävässä Vihreässä kulttuuripäivässä. Sellainen varoituksen sana - tai suositus - lienee paikallaan, että kun elokuvan jälkeen hipsii torinrantaan patiolle, matkalla saattaa tuntea pienen vihlaisun. Jos pitää silmänsä auki.
Kulttuuritalo Valveella järjestetään Vihreä kulttuuripäivä lauantaina 15. elokuuta. Kello 14-18 esitetään non stoppina lyhytelokuvia. Ohjelmistossa ovat Mika Ronkaisen Oulu palaa - kaupunki joka katosi ja Anni Rapinojan Microcosmos Big Bang.