Isäni kotiväki oli siirtolaisia. He joutuivat lähtemään kahteen otteeseen sotaa pakoon kodistaan Jääsken pitäjän Patjaalan kylän Peurakankaalta.
He eivät lähteneet omasta tahdostaan vaan pakosta. Isä ja hänen veljensä panivat kyllä hanttiin muiden suomalaismiesten rinnalla, mutta ikävin seurauksin. Veli menehtyi, siltikään kotia ei saatu takaisin. Toiselta evakkoreissulta ei ollut enää paluuta.
Isäni nuorena miehenä sulautui uuteen yhteiskuntaan, oppi puhumaan yleisesti hyväksyttyä suomen kielen muotoa, opiskeli ja teki pitkän työuran. Hänen äitinsä, mummoni, sen sijaan eli siirtolaisena kolme vuosikymmentä, kuolemaansa saakka.
Sotien jälkeen mummo haaveili vielä paluusta takaisin kotiin Karjalaan. Aika kuitenkin tappoi haaveet. Tilalle tuli tunne, ettei hän menisi vaikka pääsisi.
Suomalainen yhteiskunta oli tyly mummolleni. Karjalan murretta puhuvana hän koki olevansa vieraalla maalla ja muiden tiellä, vetäytyi ja vietti yksinäistä elämää. Minun siteeni Karjalaan on enää vain vaimeaa historian huminaa.
Useamman meistä tuttava- ja sukulaispiirissä on ihmisiä, joita nykytermein voisi kutsua elintasopakolaisiksi. He lähtivät pois Suomesta haaveissaan parempi elämä. Haave liittyi aineelliseen hyvään, jota täällä ei ole aina ollut tarjolla kaikille yhtä runsaasti kuin tänään.
Ensimmäiset menivät Amerikkaan ja Australiaan. Heidät muistetaan vielä armottomina, olosuhteita pelkäämättöminä työmiehinä. Muistetaan siitäkin, että he olivat viinaan meneviä, tappelivatkin ja leikkivät puukkohippaa paikallisten kanssa tai keskenään.
Viimeinen suuri muuttoliike puhalsi Suomen yli 1960- ja 1970-luvuilla, jolloin sadat tuhannet varsinkin syrjäseuduilla asuneet lähtivät Ruotsiin. Suomessa ei ollut työtä, Ruotsissa oli. Sitä paitsi Ruotsissa tienasi tuntuvasti paremmin.
Monille kävi niin kuin mummolleni, he eivät sopeutuneet ruotsalaiseen yhteiskuntaan. He kokivat itsensä ulkopuolisiksi. Epäonnisimmat kantoivat nimeä ”Slussenin sissit”. He alkoholisoituivat ja elivät Tukholman siltojen alla myyden viinaa ja tehden pikkurikoksia.
Huonosti ruotsia puhuville tarjolla oli vain työtä, joka ei kelvannut paikallisille. Heidän jälkeläisensä oppivat ruotsin ja unohtivat suomen. Heitä ei erottanut ruotsalaisista enää muuta kuin korkeintaan nimen ja hieman alhaisemman yhteiskunnallisen aseman perusteella. Heidän jälkeläisiään ei enää erotakaan muista ruotsalaisista.
Tänään olemme ymmällämme. Muuttovirta onkin kääntynyt toisin päin: meiltä ei lähdetä, mutta tänne tulijoita riittää. Suurin syy muuttoliikkeeseen on sama kuin mummollani aikoinaan: pakko päästä pois sodan jaloista.
Toki joukossa on niitäkin, joita voi kutsua elintasopakolaisiksi. Mitä pahaa siinä on? Heitähän esivanhempammekin olivat lähtiessään Amerikkaan ja Australiaan ja sittemmin Ruotsiin. Eikö ole luonnollista, että ihminen yrittää hakeutua sinne, missä voisi tulla toimeen, missä olisi edes jollain tavalla siedettävät olot?
Harva tulee näille leveysasteille pelkästään huvin vuoksi. Sen osoittivat ensimmäiset Suomeen saapuneet pakolaiset, chileläiset. Suurin osa heistä palasi takaisin, kun olot kotimaassa normalisoituivat.
Kuvittelen suurimman osan sotaa, vainoa ja kurjuutta tänne pakoon tulleista haluavan mummoni tavoin palata vielä takaisin kotiseuduilleen. Jos kurjuus kotimaassa jatkuu, paluuhalut haalistuvat ajan myötä. Seuraava sukupolvi on jo askeleen suomalaisempi. Sitä seuraavan erottaa enää ihon väristä.