arja.mikkola@kaleva.fi
Amerikkalaisromaani The Road (Tie) kuuluu niihin lukukokemuksiin, joita ei ikinä unohda. Vuoden 2007 Pulitzer-palkinnon voittanut teos kertoo rivien välissä pelkistettyä tarinaa siitä, mikä runsaus meitä vielä ympäröi.
Isä ja poika, romaanin nimettömät päähenkilöt, tarpovat tien päällä joku aika tuomiopäivän jälkeen. Kun yleensä tie vie jonnekin, niin nyt jalkamatka todistaa tuhoa ja yksinäisyyttä kaikkialla. Ympärillä jatkuu aavemainen, savunkatkuinen, harmaan tuhkan peittämä maisema. Metsistä on jäljellä pelkkiä puunrankoja. Mikään ei enää kasva, aurinko on kadonnut ja yöt ovat pilkkopimeitä. Yhtämittaa on kylmä ja märkä.
Tarinan isä on kekseliäs ja peräänantamaton. Pieni poika taas pitää kiinni arvoista, siitä, että he ovat hyviä ihmisiä. Siksi isä ei tapa, vaikka muut harvat eloonjääneet osoittautuvat läpeensä pahoiksi.
Olemassaolo rajoittuu ruuanhakuun. Syötävä piilee satunnaisissa säilyketölkeissä, joita menneen maailman asukkailta ehkä on jäänyt autiotaloihin. Onnenkantamoisia vaalitaan kauppakärryssä, jota pari työntää edellään. Luksus on sitä, että uskaltaa edes joskus pysähtyä hetkeksi sisätiloihin ja pestä itsensä.
Kirjailija Cormac McCarthy on kertonut saaneensa idean kulkureihinsa, kun hän vieraili poikansa kanssa Teksasissa. Katastrofin syyn hän jättää fiktiossa kuitenkin viisaasti auki.
Sen sijaan arvostettu tutkijakirjailija Jared Diamond avaa todellisten yhteiskuntien romahduksien taustat hyvinkin yksityiskohtaisesti. Teoksessaan Collapse (Romahdus) Los Angelesin yliopiston maantieteen professori perehdyttää valintoihin, jotka ovat edeltäneet todellista tuhoa.
Yllättävän usein romahduksen perisyynä on menneen yhteisön ekologisesti täysin kestämätön toiminta. "Mitä ajatteli saaren asukas, joka kaatoi viimeisen palmun", Diamond viittaa yksinäisen, kivipatsaistaan kuulujen Pääsiäissaarten tuhoon arviolta 1400-1600. Jopa Ruandan verilöylyn takaa paljastuu eroosio. Köyhtynyt maaperä on vienyt leivän alueelta.
Grönlannin skandinaavitkin päätyivät 450 vuodessa itsetuhoon. Monituhatpäisen, hyvin järjestäytyneen siirtoväen on arveltu kuolleen kylmyyteen. Diamondin mukaan norjalaisyhteisö menehtyi 1400-luvun alussa vauraiden päälliköiden ja papiston statushakuiseen jääräpäisyyteen. Väestö nääntyi nälkään, koska se ei yrittänyt sopeutua ilmastoon tai edes muuttuviin olosuhteisiin, vaan tuhosi alkuperäisen kasvillisuuden kasvattamalla karjaa ja polttamalla huoletta puuta. Kun ympäristö oli raivattu avoimiksi laitumiksi, ohut hedelmällinen kerros lensi tuuleen.
Kala, luonnollisin vaihtoehto, ei kelvannut ruuaksi, vaikka kaivausten perusteella lopun edellä syötiin jopa koiria. Sillä kristitty yhteisö halveksi yli kaiken pakanallisia eskimoja tapoineen. Hylkeitä mieluummin pyydettiin mursuja, joiden luilla hankittiin jalokiviä ja kirkkoon kynttelikköjä.
Viikinkien jälkeläisten tuho - maalta ja kansalta hitaasti hengen vienyt ekosidi - osoittaa selkeästi, miten kulttuuri ja ympäristö velvoittavat toisiaan. Jos ympäristön yrittää alistaa kulttuurille, tie vie vääjäämättä tuhoon. Selviytyminen taas vaatii paitsi yhteistä sitoutumista myös nykyarvojen läpikotaista punnintaa. Muuten jää Maan päälliköille lopuksi vain kunnia kykkiä viimeisinä isossa ansassa, ilman pakopaikkaa.