G.I. Joe: The Rise of Cobra saa ensi-iltansa perjantaina 28.8.
Lukemista: Robert Jewett & John Shelton Lawrence: Captain America and the Crusade Against Evil (2003).
Andrew J. Bacevich: The New American Militarism (2005).
Marianna Torgovnick: The War Complex (2005).
John Keegan: Sodan kulttuuri (2005).
Ja G.I. Joe pelastaa taas Amerikan eli vapaan maailman. Uuden toimintaelokuvan tähti oli ensin nukke, josta kasvoi melkein elävä esimerkki sotilaallisesta urhoollisuudesta ja jermun asenteesta. Siitä lasten ja nuorten toivotaan ottavan oppia. Leluilla, elokuvilla ja peleillä on sittenkin merkitystä.
Ensi-iltaan tullut toimintaelokuva G.I. Joe: The Rise of Cobra saattaa kohottaa kulmakarvan jos toisenkin. Mikä ihmeen G.I. Joe? Amerikassa sankari on ihan oikea ikoni, nykyaikaisen sodan vertauskuva ja ruumiillistuma.
Kun amerikkalainen leluyhtiö Hasbro alkoi 1964 valmistaa 30 sentin mittaisia G.I. Joe -nukkeja, se ei halunnut kutsua niitä nukeiksi. Nehän ovat action-figuureja, vanhan ajan tinasotamiesten ja pienten armeijaukkojen isompia vastineita. Sanasta tuli yleisnimi kaikille pikku-ukkoja isommille merkkituotenukeille.
G.I. Joe sai 80-luvulla tuekseen monimutkaisen taustatarinan ja monenkirjavaa kalustoa. Jalkaväen, ilmavoimien, laivaston tai merijalkaväen soltulla oli kuhunkin aselajiin sopivat varusteet.
G.I. Joen eurooppalainen versio sai nimen Action Man, joka on jo 60-luvun lopulta saakka elänyt omaa elämäänsä osana Action Force -lelusarjaa. G.I. Joe on yhä keskusjermu G.I. Joe Teamin ja sen vihollisen Cobra Commandin välisessä ikuisessa taistelussa. Elokuva näyttää miltä hyvänsä sotaisalta videopeliltä, mutta taustalla on muutakin. Kylmän sodan, ja kilpavarustelun aikana syntynyt nukkehahmo on opettanut useamman sukupolven pojille, millaisia ovat amerikkalaisen miehen arvot.
Mutta kannattaako lelulaatikosta sarjakuviin, animaatioon, elokuviin ja peleihin pompannut muovisankari ottaa vakavasti? Ehkä. Arvostettu brittiläinen sotahistorioitsija John Keegan ei kirjassaan Sodan historia piiperrä nimien ja vuosilukujen kanssa vaan tutkii sodan kulttuureja.
Jos - kuten ranskalaisministeri kerran lausui - "sota on aivan liian vakava asia jätettäväksi sotilaille", sotahistoria on liian tärkeä asia jätettäväksi arkistonhoitajille. Se on tunteiden ja vaistojen ohjaamaa toimintaa.
Euroopassa tämä sodaksi kutsuttu "hirviömäinen kulttuurinen mielenhäiriö" johtui siitä, että johtajat olivat 1800-luvulta saakka järjestelmällisesti muuttaneet maanosaa soturiyhteiskunnaksi. Siitä olivat seurauksena myös viime vuosisadan kaksi maailmansotaa.
Keegan ei väitä, etteivätkö virhepäätökset, kohtalokkaat liittoutumat ja talouden voimat olisi sodan syitä. Hän väittää, että tarvitaan myös soturien kulttuuri, joka auttaa näkemään sodan varteenotettavana vaihtoehtona. Soturikulttuuri pistää silmään myös kirjallisuudessa. On vaikea keksiä klassikkoromaania tai -näytelmää, jossa ei olisi sotilasuralla kunnostautuneita upseereja ja herrasmiehiä.
1900-luvun ja uuden vuosidadan alun sotakulttuuri saa voimaa populaarikulttuurista. Elokuvat, tv-sarjat, lelut, sarjakuvat ja pelit kertovat samaa tarinaa. Professori Marianna Torgovnick on kiinnittänyt huomiota toisen maailmansodan muistokulttuuriin, jota pitävät yllä sarjat (Taistelutoverit), elokuvat (Pelastakaa sotamies Ryan) ja lukemattomat videopelit. Tv-ohjelmistossa pyörii viikoittain sotadokumentteja, joiden tähtäimessä ei ole vain mennyt vaan myös tuleva. Tutkijan mukaan me olemme toisen maailmansodan päättymisestä saakka eläneet keskellä "sotakompleksia", joka tekee sodan arvoista normaaleja arvoja.
Tätä mieltä eivät ole vain yliopistoon haudatut humanistit. Politiikan tutkija, upseeri ja Vietnamin veteraani Andrew J. Basevich kirjoittaa (The New American Militarism) 2000-luvulla esiin nousseesta sodan pakkomielteestä, joka on vaarallinen yhdistyessään utooppiseen ajatteluun Amerikan suuresta lähetystehtävästä maailmanhistoriassa. Sodan kulttuurin valmistelussa myös populaarilla viihteellä on oma roolinsa.
Ilmiöstä on käytetty myös nimeä "Kapteeni Amerikka -kompleksi". Sen mukaan Yhdysvaltain pitäisi olla demokratian valoa muulle maailmalle näyttävä kultakaupunki kukkulalla. Ihanteet muuttuvat käytännön toiminnaksi myyttisten mielikuvien välittämänä. Kun Ronald Reagan kiitteli 80-luvulla Rambo II:n antamaa mallia tai kun "Jumalan työstä" 90-luvulla puhunut George W. Bush valjasti lännenelokuvan palvelukseen kuvatessaan terrorisotaa, kaikki näkivät että lapsekkaan viihteen jutut eivät sittenkään ole vain lasten juttuja. Juuri siksi harmittomalta näyttävä G.I. Joe on syytä ottaa vakavasti - vaikka se onkin muovinen lelu, kuvia paperilla ja digitaalisia tehoja elokuvissa ja peleissä.
Tietysti viihdesankarit ovat keksittyjä, mutta niillä on silti merkitystä. G. I. Joe on ollut jo 45 vuotta levittämässä amerikkalaisen sotilaallisuuden, miehisyyden ja maailmanpoliisitoimen sanomaa. Kuten aina terävän South Parkin kolmiosaisessa jaksossa Imaginationland jo todettiin, satujen ja tarinoiden hahmot saattavat olla väkevämmin olemassa kuin omat sukulaiset tai naapurit.
Antiikin kreikkalaisilla oli sankarinsa. Tarinoiden Odysseus, Akhilleus ja Herakles ovat yhä keskuudessamme, mutta hahmoilla ei ole enää supervoimaa. Tilalle ovat tulleet populaarikulttuurin ihmeet. Kukaan ei usko G.I. Joen, Teräsmiehen tai Rambon olleen ikinä olemassa, mutta se ei estä asenteiden ja aatteiden uppoamista. Piirretty tai muovista tehty esikuva ei ole välttämättä yhtään heikompi kuin elävä ihminen tai puolijumala.