Olemme rakentaneet ihan itse oman elämisemme melko nurinkuriseksi. Ajatellaanpa nyt vaikkapa perhettä. Kun ihmiset ovat nuoria, perustavat perheen, hankkivat lapsia ja kaikki välttämätön kulutus on suurimmillaan, rahaa on käytettävissä yleensä vähemmän kuin myöhäisemmissä elämänvaiheissa.
Kun tarvitsee työtä elättääkseen perheensä, tarjolla on vain pienipalkkaisia pätkiä pätkien perään, jos aina niitäkään. Perheen lisääntyessä kasvaa paine suurempaan asuntoon. Mutta rahat eivät tahdo riittää korkeisiin vuokriin. Jos ostaa oman asunnon, silmät sokkona on suostuttava pujottamaan parin kolmen vuosikymmenen velkalieka kaulaansa. Ei auta muu kuin ristiä kätensä ja toivoa, ettei putoaisi ainakaan kovin korkealta.
Asuntolainan maksun jälkeen, siis yleensä siinä vaiheessa, kun lapset alkavat lentää maailmalle, taloudellinen tilanne helpottuu. Yhtäkkiä suuressa asunnossa on tilaa. On varaa matkustella ja jopa sijoittaa. Jotain tässä on perusteellisesti pielessä. Eikö vain?
Sosiaali- ja terveysalan tutkimuskeskuksessa Stakesissa valmistui alkukesällä raportti lapsiperheiden asemasta Suomessa vuosina 1990-2002. Raportti on kurjaa luettavaa: heikoimmassa asemassa olevien lapsiperheiden asema on huonontunut muita väestöryhmiä enemmän.
Stakesin selvityksen mukaan suhteellinen köyhyys on kasvanut nopeammin lapsiperheissä kuin koko väestössä; köyhiä lapsia on ensimmäistä kertaa enemmän kuin muita köyhiä. Tarkasteluajanjaksona lapsista luettiin kuuluvaksi köyhiin 12 prosenttia, kun koko väestöstä vastaava luku on 11 prosenttia.
Vielä 1990-luvun alussa lasten köyhyys oli selvästi harvinaisempaa kuin köyhyys muussa väestössä. Lapsiperheiden osuus alimmissa tuloluokissa on kasvanut, mikä liittyy osaltaan siihen, että juuri nuorten ihmisten osuus suhteessa vanhempiin ikäluokkiin on lisääntynyt huonotuloisimpien ryhmässä.
Stakesin raportti osoittaa ihmisten tulokehityksen olleen pääasiassa hyvä. Lapsiperheistä pärjääjien joukkoon ylsivät yhden ja kahden lapsen perheet. Sen sijaan useampilapsiset ja yksinhuoltajaperheet olivat niitä, jotka hävisivät. Köpelösti kävi etenkin yksinhuoltajaperheiden.
Lapsiperheiden aseman muutokseen syyt liittyvät paljolti 1990-luvun lamaan ja sen aikana tehtyihin sosiaalietujen leikkauksiin. Perusta on laman aiheuttamassa työttömyydessä ja sen pitkässä kestossa. Työttömyys kosketti aluksi etenkin nuoria. Heidän oli vaikea päästä työelämään tai he joutuivat viimeksi tulleina ensimmäisenä ulos tehtaista.
Yhteiskunta on halunnut kannustaa perheiden perustamiseen tarjoamalla lapsiperheille etuisuuksia. 1990-luvulla perhepoliittisia etuja kuitenkin karsittiin. Leikkaukset heijastuvat eniten sinne, missä tällaisilla tuilla on suurin merkitys, eli vähävaraisimpiin perheisiin.
Verotuksen muutosten kautta on tapahtunut tulonsiirtoa hyvätuloisten eduksi. Verotus on painottunut välillisiin veroihin eli kulutuksen verotukseen. Lapsiperheillä kulutus on suhteellisesti suurempaa kuin muilla, joten myös tätä kautta kuormaa on kaadettu lapsiperheiden harteille.
Laman jälkimainingeissa puhuttiin kansan jaosta kahteen. Stakesin selvitys vahvistaa lapsiperheiden jaon kahteen kastiin. Jako lapsiperheiden välillä on jopa suurempi kuin koko väestössä. Niiden lapsiperheiden, joilla menee huonosti, asema on vain heikentynyt muuhun väestöön verrattuna.
Kun tähän lisätään vielä, että myös perheille tarkoitettuja palveluita on säästösyihin vedoten leikattu, voi olla, että kymmenen prosentin säästö poikii ajan myötä parinkymmenen prosentin laskun.