Monien muiden amerikkalaiskaupunkien tapaan Chicago yrittää piilottaa nurjan puolensa kieltämällä kerjäämisen kaduillaan. Asiantuntijoiden mukaan todelliset ongelmat ovat kuitenkin paljon syvemmällä amerikkalaisen yhteiskunnan todellisuudessa.
"Alkaa olla kylmä, täytyy myöntää", tunnustaa Saks Fifth Avenuen myymälän edessä Chicagon North Michigan Avenuella istuva Bob Marwin. Hän istuu samalla paikalla lähes 10 tuntia joka päivä, satoi tai paistoi. Istuu ja kerjää, ellei poliisi tule häätämään.
Hänelle tämä maailmankuulu Magnificant Mile, Chicagon maineikas kauppakatu, on jotakin muuta kuin valaistuja fasadeja, Ritz, Carlton tai Marriot -hotellien pyöriviä ovia ja loputtomia mahdollisuuksia kuluttaa dollareita. Marwinille tämä kimalluksessa kylpevä katu on viimeiset vuodet ollut ainoa keino hankkia edes jonkinlainen elanto.
Pitää olla kuin ei
kerjäisikään
Bob Marwinin elämä on kuitenkin viimeisen vuoden aikana muuttunut aiempaa kovemmaksi. Monen muun hyvinvoivan amerikkalaikaupungin tapaan myös Chicago kielsi kerjäämisen kaduillaan vuosi sitten.
Vaikka kielto koskee koko kaupunkia, käytännössä sitä valvotaan vain ydinkeskustan vauraimmilla alueilla eli juuri siellä, missä kerjäläisillä olisi parhaat mahdollisuudet tienaamiseen.
"Aikaisemmin saatoin saada jopa viisikymppiä kasaan päivässä", Marwin kertoo ja katselee samalla eri suuntiin välttääkseen poliisin jalkapartioita. Autoistaan he eivät jaksa nousta, mutta jalkapartiot ovat innokkaampia hätyyttelijöitä, toisin sanoen innokkaampia ajamaan Marwinin korttelin toiselle puolelle ja puolen tunnin kuluttua takaisin. Toistaiseksi Marwinia ei ole sakotettu.
"Nyt saattaa mennä koko päivä ja saan kasaan vain 10 dollaria, kun pitää varoa poliiseja ja olla kuin ei olisikaan kerjäämässä", Bob Marwin jatkaa. "Ja sen rahan kyllä tarvitsen ruokaan."
Murto-osa sakoista
saadaan perittyä
Lain mukaan kerjäämisestä sakotetaan kahdella ensimmäisellä kerralla 50 ja kolmannella 100 dollaria. Jos kierre jatkuu, tiedossa on passitus oikeuteen ja pahimmissa tapauksissa linnareissu. "Sakkoja jaetaan keskimäärin viitisenkymmentä kuukaudessa", kertoo Chicagon apulaispoliisipäällikkö Ralph Chiczewski.
"Mutta vain murto-osa niistä saadaan todella perittyä, eihän näillä kavereilla yleensä ole mistä maksaa."
Chiczewskin tulkinnan mukaan kerjäämisen kieltävän lain tarkoitus ei alun alkaenkaan ollut pakottaa poliisia jahtaamaan kaikkia Chicagon kodittomia kerjäläisiä, vaan antaa aikaisempaa paremmat keinot puuttua aggressiiviin ja häiritsevästi käyttäytyviin kerjäläisiin.
Viidennes
mielenterveyspotilaita
Bob Marwin vahvistaa apulaispoliispäällikön kertomuksen. "Eivät poliisitkaan sitä lakia oikein todesta ota, mutta heidänkin on muodon vuoksi välillä komennettava meitä häipymään että näyttäisi siltä, että sitä valvotaan. Minä olen saanut olla aika rauhassa, kun istun vain enkä ole mitenkään aktiivinen pyytämään keneltäkään mitään. Se kyllä sitten syö tienistejäkin", Marwin myöntää.
"Kodittomien kerjäläisten sakottaminen on todellisten ongelmien piilottamista", arvostelee oikeustieteen professori Mark Heyrman Chicagon yliopistosta. "Tuli rangaistus tai ei, käytännössä kaikki kerjäläiset palaavat kadulle, koska heillä ei ole muuta toimeentuloa. Lisäksi noin viidennes Chicagon kerjäläisistä on mielenterveyspotilaita, joiden pitäisi olla hoidossa", professori Heyrman jatkaa.
"Jos kerjäläisongelmalle haluttaisiin todella tehdä jotain, pitäisi aloittaa köyhyyden syistä, puuttuvasta mielenterveyden hoidosta ja asunnottomuudesta", hän sanoo.
Eri arvioiden mukaan kodittomuuteen asti ulottuva köyhyys koskettaa Yhdysvalloissa yli kahta miljoonaa ihmistä vuodessa, ja joka yö vajaa miljoona amerikkalaista nukkuu kaduilla.
Kun vielä 30 vuotta sitten Yhdysvalloissa oli useita kansallisia ohjelmia köyhyyden syihin puuttumiseen, viimeistään Ronald Reaganin amerikkalaiselle keskiluokalle menestyksellä markkinoima ajatus mahdollisimman pienestä hallituksesta sai niin liittovaltion kuin osavaltiotkin jyrkästi karsimaan erilaisia avustusohjelmiaan.
Persianlahti vei
keskittymiskyvyn
Yksistään julkisia mielisairaaloita suljettiin tuhansittain, samalla kun niiden potilaille luvatut avohoitopalvelut jäivät suurelta osin rahoittamatta.
"Kyllähän minäkin menisin töihin jos pystyisin", jatkaa Bob Marwin omaa tarinaansa. "Mutta sen jälkeen kun palasin Persianlahden sodasta, siis siitä ensimmäisestä, minä en ole kyennyt enää keskittymään mihinkään. Olen yrittänyt välillä tehdä jotain päivän mittaisia varastotöitä, mutta en yksinkertaisesti kykene olemaan niiden ihmisten keskellä. Minulle tulee pakokauhu."
"Täällä ulkona minun on kuitenkin helpompi olla, vaikka nyt onkin kylmä."