Harvoin olen palannut työmatkalta yhtä sekavin tuntein ja ajatuksin kuin eilen Madridista. Jos lukija ei löydä kirjoituksesta punaista lankaa, ei ihme, sillä sitä ei ole. Luulen, että minulta menee kaiken sulatteluun aikaa.
Vyyhti koostuu verilöylyn kauheudesta ja tragedian suuruudesta, espanjalaisten käsittämättömästä kyvystä näyttää joukkovoimansa, poliitikkojen kylmästä kyynisyydestä, vallan odottamattomasta menettämisestä ja jopa eräänlaisesta Euroopan taitekohdasta. Vauhdilla vyöryvä tapahtumasarja neljälle päivälle!
Verilöylyä en nähnyt omin silmin. Tulin paikalle vasta iltapäivällä, kun ihmisiä tunnistamattomiksi silponeet pommit olivat räjähtäneet jo aamulla. Mutta silminnäkijäkertomukset olivat niin vavahduttavia että unet menivät siltä yöltä: päättömiä ruumiita, kappaleiksi silpoutunut pikkulapsi, kännyköitä, jotka soivat hervottomia ruumiita peittäneiden taskuissa, kun hätääntyneet omaiset etsivät läheisiään.
Tämä ei ollut mikään etäiseksi jäänyt uutisjuttu Lähi-idästä, vaan omasta maanosastamme, Euroopasta, lomamaastamme Espanjasta, Atochasta - asemalta, jonka jokainen Madridin kävijä tuntee sen trooppisesta puutarhasta. Juuri sinne saapui kuolema keskellä tavallista elämää; muutamassa minuutissa 200 kuollutta, 1 400 loukkaantunutta.
Kävelin ensimmäisenä iltana uupuneena hotelliin ja vavahduin; Colónin aukion keskellä seisovassa tangossa roikkui valtava valaistu Espanjan lippu puolitangossa. Atochan aseman aukiosta tuli passipaikkamme kolmeksi päiväksi.
Pommi-iskuja seuranneena päivänä tuntui kuin koko Madridin taivas olisi itkenyt meidän kanssamme. Vettä satoi kuin saavista kaatamalla. Tunnelma oli raskasta.
Mustat rusetit ilmestyivät ikkunoihin kaikkialla. Mainokset katosivat pylväistä, ja niiden tilalle liimattiin mustarusettiset julisteet.
Illansuussa väkeä alkoi vyöryä jatkuvana massana Atochan aseman ohi kohti Colónin aukiota. Seisoimme läheisessä baarissa pakkautuneina toistemme varpaita polkien ja katsoimme tv-ruudusta, miltä näytti ilmasta kuvattuna, kun miljoona ihmistä täytti Madridin pääväylät. Se oli uskomaton näky.
Havahduin vasta, kun oli aika palata aukion keskelle seuraavaa suoraa lähetystä varten. Mutta en ollut tajunnut, että väkeä oli sillä välin tullut niin paljon, että olin suurissa vaikeuksissa päästä massan läpi ajoissa lähetykseen!
Metri metriltä jouduin hivuttautumaan eteenpäin, katsoin kuumeisesti kelloa, ehdin täpärästi lähetykseen, mutta näin, että kollegani Ruotsin televisiosta oli paniikissa. Hän oli kadottanut suoran lähetyksensä haastateltavan, maansa ulkoministerin, ihmismassaan.
Puolitoista tuntia myöhemmin olin päässyt vastavirtaan vaivalloisesti luovien Pradon kohdalle.
Näky oli uskomaton: kaatosateesta huolimatta ihmisvirta vain jatkui jatkumistaan. Monilla oli kynttilät kädessä, jotkut lauloivat, jotkut huusivat iskulauseita.
Miljoona madridilaista, useat heistä perhekunnittain. Ei huligaaneja, ei häiriöitä, vaan arvokkaan rauhallisesti käyttäytyvä massa. Se ei ole ensimmäinen mielikuva espanjalaisista, mutta siinä se vain oli silmien edessä; kuin näkymä suuribudjettisen elokuvan joukkokohtauksesta.
Ensimmäinen oli shokkipäivä, toinen surun päivä; sitten seurasi kolmas eli vihan päivä.
Sosialistien vihjeet siitä, ettei baskijärjestö Eta ehkä ollutkaan iskujen takana niin kuin hallitus väitti, alkoivat voimistua. Alkoi valjeta, että vaalien takia hallitus pimittää tietoja todellisesta epäillystä, sillä se tiesi, että islamilaisten paljastuminen pommi-iskujen tekijöiksi olisi sille kuolinisku vaaleissa.
Kävi ilmi, että pääministeri José Maria Aznar soitti itse ainakin joillekin EU-maiden pääministereille vaatien heitä kertomaan julkisuudessa, että syyllinen on Eta. Kaiken huippu; YK:n turvaneuvoston hän saikin puhumaan vain Etasta.
Me kaikki toimittajat toki tiedämme, että tiedämme vain pienen osan totuudesta, jäävuoren huipun. Mutta näin täydellinen kyynisyys, vaalivoiton takaaminen lähihistorian suurimman verilöylyn selvittämisen sijasta sai paatuneimmankin pakanan heräämään.
Sunnuntaiaamuna kävin Madridin kaupungintalon edessä. Kukkameren ja kynttilöiden joukkoon oli ilmestynyt viestejä "Aznar murhaaja". Samanlaisia töhryjä näkyi jo metrossakin.
Kukaan tuskin meistä harmitteli, kun kansa antoi tuomionsa demokraattisesti. Vain vajaata viikkoa aiemmin voittajaksi ennustettu Aznarin puolue joutui myöntämään tappion.
Maallinen kunnia on todella oikullista: vajaa viikko sitten Aznar antoi Euroopan valtalehdille mahtipontisia jäähyväishaastatteluja, joissa hän ei peitellyt omia ansioitaan eikä muiden johtajien arvostelua. Ylpeys käy lankeemuksen edellä: voisiko enää paremmin sanoa?
Viimeinen mielikuvani on sosialistien toissaöisistä voitonjuhlista. Asialliselta vaikuttava, mutta sopivasti karismaattinen tuleva pääministeri Jose Luis Rodriquez Zapatero pyysi kesken voitonpuhettaan juhlivia äänestäjiään hiljentymään minuutiksi pommi-iskujen kuolonuhrien muistolle.
Zapatero siis rakentaa valtansa edeltäjiänsä häikäilemättömyydelle. Toivottavasti valta ei turmele häntä yhtä pahasti. Ja toinen asia mitä tämän jälkeen voi toivoa on, että tapahtumilla olisi myös vaikutusta Yhdysvaltain vaaleihin.