Poliitikot ja elinkeinoelämä alkoivat ajaa suomalaisiin kriisitietoisuutta kolmisen vuotta sitten. Heistä muodostui tehokas tiedotuskomppania.
Tarkoitus oli muokata yleinen mielipide vastaanottavaiseksi eli sopivan synkäksi Jyrki Kataisen (kok.) hallituksen rakennepaketille.
Kipeillä uudistuksilla aiottiin korjata kansantalouden rahoitus- ja kestävyysvajeet.
Tietoisuuskampanja onnistui yli odotusten mutta vain puoliksi. Hallituksen rakenneuudistukset ovat suurelta osin vieläkin tekemättä, vaikka vetäjäksi vaihtui Alexander Stubb (kok.) ja pari vastahankaista puoluetta tippui rattailta.
Sen sijaan kansa on syvällä kriisitietoisuuden syövereissä. Jouluksikaan ei tohdittu ostaa juuri mitään. Kinkut eivät loppuneet kaupoista kesken. Uudenvuoden aattona pakastealtaat ovat täynnä sian takaraajoja.
Päättäjät ja talouseliitti unohtivat rumpua lyödessään erään kansallisen ominaispiirteen: kun suomalainen saadaan uskomaan johonkin, päätä ei hevin käännetä. Meikäläinen niska ei ole tuuliviiri, joka pyörähtää pessimismistä optimismiin.
Elämme Suomessa olosuhteessa, jonka ranskalainen 1700-luvulla elänyt kirjailija Chamfort kuvaili kymmenellä sanalla: ihmisen elämä kuluu menneisyyden selittelyyn, nykyisyyden valitteluun ja tulevaisuuden kauhisteluun.
Kriisitietoisuuden kokonaisena nielaisseena Suomesta on tullut pohjolan Pohjois-Korea.
Syömme vaikka ruohoa kun maassa on kerran kriisi meneillään. Talouden kohenemiseen ei uskota. Kestävyysvaje uhkaa. Suunta on alaspäin, kohti huonompaa.
Synkästä Suomesta katsoen näyttää, että vähän jokainen asia alkaa olla kriisissä: euro, rupla, talouskehitys, Venäjä, Ukraina, asuntojen hinnat, ajokelit, Malesian lentoliikenne, Kreikka, rauhanneuvottelut, pankkisektori...
Kriisi ei ole meikäläinen keksintö. Kriisin voidaan sanoa alkaneen mistäpä muualtakaan kuin Kreikasta.
Käsitteen alkuperä on löydettävissä kreikan sanasta kri’sis, joka tarkoittaa murrosta, käännettä tai ahdinkoa.
Ihmetellä sopii, miten Kreikka on päässyt osaksi yhteisvaluutta euroa, kun maa jo antiikin aikoina osasi määritellä tilanteensa ahdingoksi.
Viennin mestareita Balkanin niemimaan eteläkärjen sivistyneet kaupunkivaltiolaiset kyllä olivat. Kreikkalaiset saivat myydyksi kriisin muihin kieliin.
Ihminen kertoo olevansa henkilökohtaisessa kriisissä, kun täyttää 30 vuotta tai elää huonossa parisuhteessa.
Yrityksen katsotaan olevan kriisissä, kun vaatimukset ja toimintatavat muuttuvat eivätkä vanhat konstit enää tehoa. Työntekijöitä on irtisanottava ja lopulta myytävä koko hoito.
Valtion huomaa menneen pois radaltaan, kun presidentti ryhtyy paidatta kesyttelemään tiikeriä maansa pääuutislähetyksessä. Pahat merkit leijuvat silloin ilmassa.
Kriisi on poikkeustila, jossa on ikävä olla. Aivan kuin ylle olisi puettu vääränkokoiset vaatteet ja liian pieni lakki.
Puristavassa asussa on vaikea tehdä järkeviä päätöksiä tai saada tehokkaita työliikkeitä aikaiseksi.
Usein kriisi ruokkii toista. Siksi niitä on yhtä aikaa meneillään monenlaisia.
Suomalainen elinkeinoelämä saattoi tarkoittaa hyvää korostaessaan huonojen aikojen saapuneen, mutta äänentoistolaitteiden volyymin säätö petti.
Kukaan ei pauhun keskellä ymmärtänyt, että kriisi on hyvä renki mutta hoopo isäntä.
OP:n pääjohtaja Reijo Karhinen käänsi nopeasti kelkkansa. Karhinen oli ensimmäinen talousmies, joka havaitsi mihin ylettömäksi paisunut synkistelykampanja oli todellisuudessa johtanut.
Hän ymmärsi, että luottamus talouteen ei voi kasvaa, koska ilmapiiri on sakeana kriisiä. Niin ei voi jatkua.
Pääjohtaja Karhinen sanoi painokkaasti Talouselämässä viime toukokuussa, että kansalaisten kriisitietoisuus on mennyt jo liiallisuuksiin – lopettakaa jo valitus!
Emme lopeta. Te aloititte.
Kolumni