San Franciscoa pidetään 60-luvun kumouksellisuuden symbolina ja ydinalueena, jossa porvarillisen elämäntavan hylänneet hipit ja friikit viettivät psykedeelistä huumeiden kyllästämää elämää.
San Franciscon friikit olivat kuitenkin sangen sovinnaisia ja tavallisia, kun heitä vertaa New Yorkissa 60-luvun puolivälissä Andy Warholin ympärille muodostuneeseen piiriin, undergroundin varsinaiseen kehtoon.
Siitä on todisteena tämä Warholin filmeissä näytelleen ja Velvet Underground -yhtyeen taustatanssijattarena esiintyneen Mary Woronovin muistelmateos.
Woronov ei niinkään kerro Warholista tai hänen löytämästään Velvet Undergroundista kuin Tehtaalla pyörineistä ja Warholin filmeissä esiintyneistä toinen toistaan räjähtäneemmistä friikeistä.
Heihin kuului hylkiötaiteilijoita, transvestiitteja, noituuden harjoittajia, näyttelijöitäÊ6;
Yhteistä heille oli se, että he käyttivät ahkerasti amfetamiinia ja muita huumeita.
Epäjärjestys oli heille elämäntapa, ja heidän iskulauseensa kuului: kaaos on vapautta ja luovuutta ja järjestys perustuu kuolemanpelkoon.
Woronov kutsuu Tehtaan ydinporukkaa Myyräkansaksi, josta termi undergroundkin saattaa olla peräisin.
Nämä ihmiset elivät ja liikkuivat vain öisin, he olivat kalmankalpeita ja käyttivät mustia laseja. Heidän keskustelunsa kuulostavat ulkopuolisen korvissa useimmiten täysin absurdeilta ja käsittämättömiltä. He näyttävät kuitenkin ymmärtävän toisiaan: hulluudellakin on oma kätketty logiikkansa ja kielioppinsa.
Yö ja pimeys ovat läsnä heidän elämässään myös siten, että he ovat usein hyvin väkivaltaisia ja aggressiivisia.
Woronov kertoo peittelemättä ja häpeilemättä, miten hän itse saattoi vihata jotain ihmistä niin, että olisi voinut tappaa tämän.
Paljolti väkivaltaisuuden syynä oli varmasti amfetamiini. Kuitenkin itse kaaos kantaa sisällään hurmion ja luovuuden lisäksi väistämättä myös ristiriitoja ja tuhoa.
Tarkoittaahan kaaos kaiken vastaanottamista ja hyväksymistä, kun taas järjestys perustuu luokitteluun ja poissulkemiseen.
Kaaoksesta ja ristiriidoista kumpuava luovuus näkyy selvimmin Woronovin kirjoitustyylissä ja kielessä. Se on uskomattoman elävää, kokeilevaa ja värikästä.
Luulisi että teos on laadittu 60-luvulla paikan päällä.
Usein ei myöskään tiedä, milloin hän puhuu todella tapahtuneesta, milloin oman mielensä loihtimista surrealistisista kuvista.
Mutta sillä ei ole väliäkään, kun kuvauksen kohteena ovat ihmiset, jotka elävät alati elämän ja kuoleman, unen ja todellisuuden rajalla.