Tampereen yliopistossa tarkastettiin hiljattain alavieskalaisen yhteiskuntatieteiden maisterin Karina Jutilan tohtorinväitös keskustapuolueen päätöksentekojärjestelmästä. Jutila osoittaa poliittisen päätösvallan kansanliikkeeksi itseään mainostavassa puolueessakin olevan puheenjohtajan ympärille rakentuvalla suppealla eliitillä.
Siinä ei ole uutta, että valta jossain puolueessa on harvojen käsissä. Tämä on pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Merkittävä havainto on, ettei keskustassa valtaa käytä välttämättä virallisten puolue-elinten valitsema organisaatio, vaan epävirallinen puheenjohtajan ystäväpiiristä koostuva hovi.
Tähän sisältyy riski. Kun asioiden valmisteluun osallistuu vain pieni ydinjoukko, jolla ei ehkä ole virallista asemaa puoluejohdossa, estetään laaja keskustelu ja erilaisten mielipiteiden esiintulo. Jäsenistö menettää sen otteen päätöksentekoon, mikä sille kuuluu.
Asia ei ole yksinkertainen puheenjohtajankaan kannalta. Kun tulee tilinteon hetki, hän yksin kantaa vastuun tekemisistä ja tekemättä jättämisistä. Siitäkin on kokemusta.
Vallan valuminen harvojen käsiin viestii politiikanteon ammattilaistumisesta. Ammattilaiset hoitavat isot asiat. Jäsenjoukon tehtäväksi jää näperrellä paikallisten ongelmien kimpussa, myydä arpoja ja komentaa vaalikarja liikkeelle tarpeen tullen.
Maalaisliiton ajoilta periytyneillä tupailloilla ei ole mitään tekemistä varsinaisen politiikanteon kanssa. Ei ihme, että ne ovatkin hiipuneet, ja samalla keskustassa kuilu herrojen ja rahvaan välillä on kasvanut.
Mitä suppeampi ja suljetumpi piiri käyttää valtaa, sitä vähemmän on merkitystä, mitä puolueen laaja jäsen- ja kannattajajoukko ajattelee. Tämä toimii niin kauan kun jäsenet pysyvät ruodussa ja kansa antaa äänensä puolueelle.
Luokkayhteiskunnasta, missä suurimpien puolueiden perusta on, tämä toimi. Puolueiden luokkaluonne on kuitenkin murtunut. Puolueista on tullut sekä aatteiltaan että jäsenkunnan rakenteeltaan toistensa näköisiä ja kaltaisia.
Väitöstutkimuksessaan Jutila tuo esille keskustapuolueen jäsenkentässä tapahtuneen melkoisen mullistuksen. Aktiivisimmassa vaikuttajista enemmän kuin neljällä viidestä on jo muu kuin maataloustausta. Perusjäsenistössä niin ikään muut ajaa viljelijäväestön ohi kohta sekä määrässä että osallistumisaktiivisuudessa. Se ei voi olla vaikuttamatta puolueen politiikkaan.
Kansa on ollut nöyrä jotakuinkin näihin aikoihin saakka. Suurimmilla puolueilla ei ole syytä paniikkiin, vaikka viitteitä ihmisten käytöksen muutoksesta on ollut ilmassa jo pitemmän aikaa: äänestysaktiivisuus uhkaa laskea ja ihmiset siirtyvät aikaisempaa juoheammin puolueesta toiseen.
Pienen eliitin valta näivettää puolue-elämän. Se nähdään kaikissa poliittisissa puolueissa. Yksikään puolue ei voi rehvastella väen aktiivisuudella eikä johdon elävillä yhteyksillä jäsenistöön. Uusia eväitä tarvitaan, mutta kukaan ei tiedä, mitä ne voisivat olla.
Se, mikä toimi sotien jälkeen, ja jonka seurauksena maalaisliiton tupaillat tai työväenyhdistysten riennot keräsivät salit täyteen väkeä, ei toimi tänään. Puolueihmisten ei tarvitse kiertää kansan parissa tehdäkseen itseään ja aatettaan tykö.
Poliittinen tunnettavuus voidaan kuitata yhdellä hyvin ajoitetulla televisioesiintymisellä tai mainosammattilaisten taidokkaalla kampanjalla. Enää kun ei ole tärkeää, mitä ehdokas ajattelee, vaan miltä kaikki näyttää.