Keskiverto sitä ja keskiverto tätä. Meitä mitataan, punnitaan, tarkastellaan ja syynätään mitä erilaisin mittarein. Milloin huonoa omaatuntoa saa potea harrastuksistaan, ruokailutottumuksistaan, ulkonäöstään tai perhesuhteistaan. Ei niin millään natsaa elämä sellaiseksi kuin sen pitäisi erilaisten tutkimusten ja mittarien valossa olla.
Jotakin on liikaa, mutta enimmäkseen kaikkea on liian vähän.
Onkohan sitä vähän pöljä tai yksinkertainen, kun on silti elämäänsä suhteellisen tyytyväinen?
Kulahtanut vaaleanpunainen neuvolakortti kertoo, että syntymäpainoni oli 3?500 grammaa ja pituus 50 senttiä. Siis ihan normitoukka. Valtakunnassa kaikki hyvin. Vielä.
Elämäni ensimmäiset kuukaudetkin ovat iloista luettavaa. Neuvolakorttiin on lupaavasti merkitty sana "terve" neuvolakäynti toisensa perään. Esineeseen olen tarttunut kolmen kuukauden ikäisenä, ensimmäinen hammas on putkahtanut neljän kuukauden ikäisenä. Samaan aikaan elämäni on saanut uuden suunnan; olen kääntynyt ensimmäisen kerran vatsalleni. Yhdentoista kuukauden iässä ruutuun on tullut rasti kävelee tuetta-sarakkeeseen.
Siitä lähtien elämä on ollut juoksua käyrien, rajojen ja normien seassa. Enemmän tai vähemmän onnistuneesti.
Nuorempana sitä oli kovin herkkä, jos poikkesi valtavirrasta. Pahinta murrosiän myllerrystä lukuun ottamatta, jolloin halusi olla kaikessa niin sanottua normaalia vastaan. Se vaihe oli lyhyt. Jälkeenpäin ajateltuna harmittavan lyhyt.
Jos nyt voisin palata lapsuuden ja nuoruuden rajapintaan ja alkavaan aikuisuuteen, valitsisin rohkeasti oman tieni. Se vaatii itsensä alistamista jatkuvalle arvostelulle, mutta toisaalta vapauttaa vertailusta toisiin. Saa olla juuri sitä mitä on.
Samaa viisautta on vanhenemisessa. Elämää nähnyttä aikuista eivät enää mitkä tahansa tutkimukset heilauta.
Jos jokin asia ei mene ihan keskimääräisen tilaston mukaan, ei maailma kaadu, yöunet katoa eikä itsekontrolli nouse potenssiin sata.
Raskainta elämä on noin 25--40 -vuotiaana, elämän ruuhkavuosina. Silloin ihmistä mitataan joka suunnasta. On oltava hyvä vanhempi, hyvä työelämässä ja hyvä vaikka missä. Ei ihme, että ruuhkavuosista jää monelle kovin sumuinen kuva ja tyhjyyden tunne.
Jos voisimme vähän höllentää tyhjänpäiväisiä vaatimuksia ja vertailuja, joukossamme olisi kenties enemmän onnellisia ja rentoja nuoria aikuisia.
Moni sanoo, että kun selviää noista vuosista, voi alkaa elää. Itsekin muistan ruuhkavuodet yhtenä pöperönä. Olinko se minä, joka vaadin, vahtasin ja vatvoin?
Jatkuvan mittaamisen huipentuma ovat erilaiset ihmisen intiimimpien puuhien, seksielämän, tutkimukset. Iltapäivä- ja naisten lehdet julkaisevat solkenaan juttuja suurista, paljastavista tai hätkähdyttävistä tutkimuksista, jotka läväyttävät silmille meidän pohjoisen asukkaiden petipuuhien todellisen tolan. Milloin nainen ei halua, mies ei jaksa tai perhe-elämä vie mehut molemmista.
Välillä taas on selvinnyt, että vipinää kyllä on, mutta ihan väärissä vuoteissa. Omissa lakanoissa meuhkaavat vain moukimmat.
Puuttuu vain, että seksipuuhat tulevat osaksi kahvikeskusteluja työpaikoilla. Katsellaan toisia sillä silmällä, että mitähän tuokin on viime yönä tai peräti aamulla ennen töihin lähtöä touhunnut. Onko tukka pörrössä siihen malliin tai loistavatko silmät jotenkin erityisesti? Entäpä tuon yhden hörppijän jatkuva ankea ilme, mistäköhän sekin kielii?
Hui, toivottavasti emme mene ihan tähän!
Jos kaiken tämän syynäämisen jälkeen huomaa olevansa jokseenkin täyspäinen ja tyytyväinen elämäänsä, voi sanoa selvinneensä. Ehkä sittenkin ihan keskivertohyvin.