Vuoden kristilliseksi kirjaksi oli tarjolla useita painokkaita ehdokkaita, mutta ei ollut yllätys, että entisen pääministerin Esko Ahon valinta osui piispa Juha Pihkalan ja tähtitieteen professori Esko Valtaojan keskustelukirjaan.
Kirja nimittäin pureutuu syvälle uskon ja epäilyn perusasioihin, kysymyksiin, jotka askarruttavat yhtä lailla uskovia, agnostikkoja kuin ehkä ateistejakin.
Valtaojan kirjoittajantaidot eivät ole Tieto-Finlandian voittaneen Kotona maailmankaikkeudessa -kirjan jälkeen mikään yllätys. Samanveroiseksi taitajaksi osoittautuu myös Tampereen luterilainen piispa ja dogmatiikan dosentti Pihkala.
Esimerkiksi valistusajan Jumala oli Pihkalan kuvauksen mukaan "taivaallinen myhäilijä" ja "gentlemanni", joka pölläyttelee sikarin sinistä savua taivaallisen nahkasohvan korkean selän takaa.
Valtaojakin taitaa kuvakielen. Kun hän korostaa, ettei anna kannassaan tuumaakaan periksi, hän sanoo työntävänsä samurai-miekkansa liejuun ja seisovansa siinä sateessa tiedettä puolustamassa niin kauan kuin voimat riittävät.
Iso osa kirjan lukunautinnosta tulee sen oivallisesta tyylistä. Toinen puoli syntyy sisällöstä, joka saa lukijan pohtimaan omiakin kantojaan.
Kun lukee Pihkalan osuutta, herää usein ajatus, että "näinhän se ilman muuta on". Ja kun Valtaoja pääsee esittämään kantansa, on todettava: "Paha tätäkään on kiistää."
Kirjan perusteemaksi nousee Jumalan olemassaoloa koskeva kysymys, jonka muotoilun Pihkala yhdessä kirjeistään lainaa Aaro Hellaakoskelta: "Loitko Sinä minut, vai Sinut ihmisen kaipuu?"
Valtaoja sanoo, ettei ole ateisti vaan agnostikko. Niinpä hän on valmis hyväksymään sen ajatuksen, että niin hänen omien kuin muidenkin ihmisten kokemusten takana voisi olla jotain muutakin kuin aivojen kuvitelmia. "Mutta mitään näyttöä, mitään tietoa, mitään todistusta Jumalan olemassaolosta ei tätä kautta ole saatavissa", hän päättelee.
Pihkala puolestaan sanoo tunnistavansa Jumalan autenttista puhetta muun muassa Raamatusta. Hän sanoo, ettei mielestään ole teologisesti konservatiivi, mutta toteaa, ettei toisaalta ymmärrä niitä radikaaleja, jotka yrittävät tehdä kristillisestä uskosta hovikelpoisen poistamalla siitä paradoksit ja mysteerit.
Kirjan yksi monista kiinnostavista teemoista liittyy pahuuden olemassaoloon. Valtaoja avaa tämän teeman äkkiseltään hämmästyttävän tuntuisella väitteellä, jota hän kaiken lisäksi kuvaa ongelmattomaksi: maailmassa ei ole pahuutta, vain ihmisen pahaksi kokemia tapahtumia.
Pihkala vastaa, että tällaista filosofiaa tuskin harrastivat ainakaan Auschwitzin uhrit tai ne ihmiset, jotka Hiroshiman räjähdyksen jälkeen vielä hetken lihojensa riekaleita viilennellen elivät.
Keskusteluaan esimerkiksi pahuudesta, lähimmäisenrakkauden syistä, kaikkivaltiudesta ja uskonnollisen kokemuksen painoarvosta piispa ja professori vievät eteenpäin herrasmiesten lailla, mutta eivät hampaattomasti. Kumpikaan ei kirjan lopussa tunnu voittajalta tai nolon tappion kärsineeltä.
Yksi yllättävä seikka on Valtaojan vankka kirkollisen maailman ja kristillisen peruskirjallisuuden, Raamatunkin, tuntemus. Kun vielä Pihkala on selvästi syvä tieteen ja aatehistorian tuntija, lopputulos on poikkeuksellisen antoisa.