Jos Pohjois-Korea halusi itselleen huomiota, sitä se sai. Maa ampui haasteen ennen muuta Yhdysvalloille. Silti maailman oudoimman valtion uhittelu ei merkitse välitöntä vaaraa.
Kuka vielä muistaa Korean sodan 1950-luvun alusta? Arvatenkin ainakin Pohjois-Korean nykyinen johtaja Kim Jong-il, jonka isä Kim Il-sung johti pohjoiskorealaisia kommunistijoukkoja raivokkaissa taisteluissa YK-joukkoja, käytännössä Yhdysvaltoja vastaan.
Halki niemimaan aaltoillut sota päättyi lopulta tasapeliin. Korea halkesi pysyvästi kahtia ja osat lähtivät eri teilleen. Pohjoisessa lopputulos oli maailman merkillisin kommunistidiktatuuri, totaalisen eristymisen oppia noudattava kummitusvaltio, jossa valta on siirtynyt perheessä ja aika on pysähtynyt.
Viikonvaihteen ohjuskokeen teki valtio, jonka koko olemassaolo pohjaa myyttiin sodasta Yhdysvaltoja vastaan. Se historia vaikuttaa tänäänkin, ja siksi kyseessä on haaste ennen muuta Yhdysvaltain suuntaan.
On vaikea saada selvää, mitä Pohjois-Korean sulkeutuneen johdon päässä oikein liikkuu. On joka tapauksessa ilmeistä, että toista yhtä alistettua, peloteltua, näännytettyä ja militarisoitua kansaa ei muualta löydy. Suuri osa Pohjois-Korean voimavaroista ammuttiin sunnuntaina taivaalle ja pudotettiin Tyyneenmereen.
Maan kansalaiset ilmeisesti uskovat, että avaruudessa on nyt pohjoiskorealainen satelliitti ja että maa on tehnyt ihmeitä. Todellisuudessa ohjuksen romu putosi mereen, mutta asiaa ei voi ohittaa olan kohautuksella. Joitakin parannuksia, ja Pohjois-Korealla on silloin käsissään oikea mannertenvälinen ohjus. Tähän asti sen on ollut paljon kauempana.
Lisäksi maalla näyttää olevan ydinmateriaalia. Tuskin sellaisessa muodossa, että sitä voitaisiin ydinkärjeksi pakata, mutta kuitenkin.
On helppoa tuomita se, että Pohjois-Korean johto antaa kansansa kärsiä nälästä ja suuntaa vähiä voimavarojaan ydin- ja ohjusteknologiaan. Mutta tämän maan asiat eivät tuomitsemalla muuksi muutu. YK:n turvallisuusneuvoston tuoreeltaan pitämä kokous kuvasi hyvin, mihin maailma Pohjois-Korean suhteen pystyy: neuvottomuuteen.
Suurimman haasteen kohtaa Yhdysvaltain presidentti Barack Obama, joka juuri ohjuslennon aikaan oli Euroopassa G20:n, Naton ja EU:n huippukokouksissa. Se ajoitus oli Pohjois-Korealla varmasti tiedossa. Sen sijaan etukäteen ei tiedetty, että Obama aikoi juuri nyt julistaa tavoitteekseen maailman ilman ydinaseita.
Idealistinen toive kohtasi saman tien realismin Pohjois-Korean ohjuksen muodossa. Obamalla ei ole varaa näyttää heikkoutta, sillä tämä pohjoisen ele suuntautuu Etelä-Korean ja Japanin ohella suoraan kohti Yhdysvaltoja. Silti hänellä on hyvin aikaa myös harkintaan. Yksi mereen loiskahtanut raketti on uhittelua, ei todellinen uhka. Oli hyvä, että ohjuksen annettiin mennä menojaan ilman välittömiä vastatoimia.
Viikonvaihteessa juhlittiin Natoa ja valittiin sille pääsihteeri, järjesteltiin taloutta ja pohjustettiin sekä EU:n ja Yhdysvaltain että Venäjän ja Yhdysvaltain uusia ja entistä paremmalta näyttäviä välejä. Silti Obaman suurimmat ulkopolitiikan pulmat näyttävät olevan tuttuun tapaan Iranissa, Afganistanissa ja Pohjois-Koreassa.
Edelleen on auki, kuinka aivan omaa logiikkaansa noudattavan Pohjois-Korean kanssa oikein pitäisi keskustella. Ehkä maa halusi vain muistuttaa olemassaolostaan, ehkä Kim Jong-ilillä oli tarve näyttää olevansa vielä maan ohjaimissa. Maa sai hakemaansa huomiota mutta tavalla, joka käy sen johdolle ajan oloon vielä kalliiksi.