Suomen Punaisen ristin
yleiskokous Oulussa 7.-8.6.
Lippalakkipäinen mies kaivaa liivin taskusta puhelimen.
"Heikki Väätämöinen."
Puolenkymmenen puhelun jälkeen on jo pakko panna merkille, että puhelut ovat lyhyitä ja ytimekkäitä. Aiheesta mitään tietämätönkin olisi keskustelunpuolikkaan kautta valmis toimimaan.
Väätämöinen, 37, on Punaisen Ristin kansainvälisen katastrofiavun asiantuntija. Ensimmäisen omakohtaisen kokemuksensa katastrofialueella työskentelystä hän sai vuonna 2000 maanjäristysalueella Intiassa.
"Osallistuin kenttäsairaalan tekniseen tekemiseen."
Katastrofialueesta tulee helposti mieleen kenttäsairaala hoitohenkilökuntineen, lapset jonottamassa jäykkäkouristusrokotetta, lääkärit leikkaamassa potilaita askeettisissa oloissa. Punaisen Ristin kansainvälisissä avustustehtävissä työskentelee kuitenkin lukematon määrä eri alojen osaajia. Työ painottuu pitkälti kohdemaiden oman katastrofivalmiuden pystyttämiseen ja kehittämiseen.
"Organisaation toiminnassa on mukana paljon esimerkiksi valtiotieteilijöitä ja maantieteilijöitä, mutta akateeminen koulutus ei ole välttämätön. Mukana on myös perusihmisiä, joilla on kokemusta niin elämästä kuin työstäkin", Väätämöinen summaa.
Väätämöinen päätyi nykyiseen työhönsä kummitätinsä päähänpiston vuoksi.
"Hän kysyi eräänä kesänä, haluaisinko lähteä SPR:n kesäleirille. Olin tuolloin 15-vuotias. Siitä se sitten lähti. Sinä kesänä opettelin elvytystä ja ensiapua. Kansainvälinen katastrofityö ei ollut mikään unelma, paremminkin luontainen kehityspolku."
Ensimmäinen konkreettinen kosketus Punaisen Ristin kansainväliseen työhön tuli Romaniassa 1991-92, jossa Väätämöinen oli nuorisodelegaattina osallistumassa paikallisen Punaisen Ristin nuorisotoiminnan rakentamiseen.
Romanian ja Intian kokemusten jälkeen Punainen Risti on lähettänyt miestä ympäri maailmaa. Tulvan tällä hetkellä koettelema Myanmar on ollut Väätämöisen pitkäaikaisin kohdemaa. Hän työskenteli siellä kahden ja puolen vuoden ajan katastrofivalmiusdelegaattina.
Kenttätyön haasteellisuutta lisäävät kulloisetkin olosuhteet: kuinka löytää erilaiseen ympäristöön ja kulttuuriin sopiva toimintamuoto? Katastrofityöhön lähtevän tuleekin pystyä työskentelemään tehokkaasti ja joustavasti muuttuvissa olosuhteissa.
"Avoin mieli ja aktiivinen ote", Väätämöinen listaa katastrofityöntekijän kriteereiksi ennen seuraavaa lyhyttä puhelua.
Myanmarissa maan hallinto on vaikeuttanut avustuslähetysten perille pääsemistä. Väätämöinen uskoo kuitenkin, että hänenkin maassa viettämästään ajasta on ollut hyötyä katastrofin aikana.
"Tietoa maasta ei ole saatu, mutta uskon, että paikallisten avustusryhmien johtajille annettu koulutus on auttanut pelastustöissä."
Se, että hän nyt seuraa katastrofia kotimaasta käsin, ei turhauta kenttäolojen konkaria.
"Se työ, mitä Suomesta käsin tehdään, tähtää samoihin tuloksiin. Kenttäoloissa tietenkin tehdään sitä käytännöllistä työtä, jonka seuraukset ovat selvästi näkyvissä", Väätämöinen pohtii.
Työn parasta antia on tunne siitä, että pystyy auttamaan ja olemaan mukana. Kolikon toiselta puolelta löytyy inhimillinen riittämättömyys.
"Kuten kollegani totesi, kaikkia ei aina voida auttaa. Se täytyy tiedostaa ja hyväksyä. Auttaminen lähtee liikkeelle yksilötasolta."
Katastrofialueilta Väätämöisen mieleen on jäänyt erityisesti pieni keskospoika: Irakin Bamissa maanjäristyksen jälkeen syntynyt keskoslapsi tarvitsi kiireesti lisälamppujen lämpöä. Pahvilaatikosta kyhättiin peti ja lamput rakennettiin itse. Poika jäi eloon.
"Kaikkia ei voi auttaa, mutta tuossa tilanteessa tehtiin ero tuon pojan elämälle."
Mitä pojalle nyt kuuluu, sitä Väätämöinen ei tiedä.
"Tarinoita olisi niin paljon, ettei niitä mitenkään voi seurata", Väätämöinen toteaa ja jää miettimään toviksi. Kunnes puhelin soi.
