Juha Hurme halkoo Iki-Kiannon tekstejä urakalla kuin puuklapeja.
Romaanijärkäleiden halailun sijasta Hurme kiskoo niitä vaivihkaa kohti tämän päivän horisonttia: köyhyyskeskustelua ja vaalirahakauppaa.
Kun päärooli Joseppi Kenkkunen Kianto-trilogian toisessa osassa jaetaan lähes kaikkien näyttelijöiden kesken, se laajentaa näköaloja.
Näyttämölle ei tarvitse tuoda näköispatsaita: kyllä kansa tajuaa.
Taiteen yhteydessä tärkeämpää on avattu kuin saavutettu.
Puolen tunnin mittaisen Kenkkusen syntirekisterin räknäämisen aikana Taivaallisen Majesteetin tuvassa katsoja ehtii etsiä vertauskohtia: laskeskella omien syntiensä painavuutta ja esimerkiksi pääministerimme moraalin kantavuutta.
Suojeluskunnan illatsuista suoraan työväentalon tansseihin törmänneen ja siitä Taivaan Taaton sakottamaksi joutuvan Kenkkusen opportunismi on ihan eri mittaluokkaa kuin tämän päivän poliitikkojen töytäily.
Eikä Kenkkunenkaan lipsahduksiaan suosiolla tunnusta.
Kenkkusen saama elämänohje voisi olla Päivän Politiikan Oppikirjasta: kierrä kieroa lakia.
Hei-liri-lii. Metsäsampanjan keittelyssä olisi paljon puskateatterin aineksia, mutta Ryysyrannan Joosepin pontikkapannu pöhisee Kajaanin kaupunginteatterissa paljon vakavammissa mietteissä: korpirojun keitto syö leipäviljan Petkelkylän lapsiraukkojen suista.
Kiannon ansio oli nostaa ryysyköyhälistö parrasvaloihin.
Kirjailija käytti lahjaansa sosiaalisen vastuuntunnon herättelyyn, vaikka kyllä yksinkertaisuudelle, puutteen alaisuudelle ja metsäläisyydelle myös hörähdellään.
Aina kun Hurmeen Kiantoja katsoo, ne tuntuvat muistuttavan nykyihmistä, mistä tähän on tultu.
Joosepin esittäjä vaihtuu Kajaanin tulkinnassa jouhevasti kuin viestijuoksussa kapula.
Suurimman osan Joosepista tekevät Juha Häkkänen, Perttu Hallikainen ja Teuvo Viljakainen kukin persoonallisin painotuksin.
Vaikka tällainen roolien pilkkominen on jo vähän kyseenalaista muotia - Kajaanin teatterin Tarpeettomissa ihmisissä kojeistoasentaja Kari on viitenä kappaleena - pakko todeta, että homma toimii. Siitä seuraa yleistäminen leimaamisen sijasta.
Kirjailija Kianto tunsi Kainuun kyläläiset ajan laaksossa ja käytti heitä suorina esikuvinaan.
Myös Hurme tykkää värikkäistä persoonista. Heille onkin annettu esityksessä tilaa: Kari Suhonen pelittää Jumalana ja Huhmarniemen Ukko-Paavona, Teija Töyry Nimismies Kalle Koskelinina ja Iida-Maaria Lindstedt Vajanaisena lapsienkelinä.
Huumorista pääsee nauttimaan erityisesti Ryysyrannan saunakohtauksessa sekä virkavallan ja Pahka-Pekan kilpasoudannassa.
Mutta entäs kun Irma Junnilaisen esittämä kunnan lehmä Prinsessa teutaroi lavalle, ei ole epäselvää, kenestä kasvaa esityksen tähti.
Tuntemattomilla härjillä poljettu lypsävä on naisasiassa väkevämpi kuin yksikään toinen Kiannon kirjallinen feminiini.
Vastoin tahtoa on Prinsessa kiertänyt torpasta torppaan eikä saanut jäädä vasikkaunelmiensa taloon hellän nuoren emännän hoiviin.
Lehmäluuskan riipaiseva avautuminen tapahtuu virtuoosinäyttelijän virnuilemattomana monologina. Maatiaislehmä puhuu pötsinsä puhtaaksi elämästä kunnan herrojen ja köyhien armoilla. Ei ole niin pientä roolia, jota Junnilainen ei syventäisi ikimuistettavaksi.
Joosepin kanttura kohoaa tiiviiksi märehdityssä feminismissään Stalinin lehmien rinnalle.