Turha kuulkaa yrittääkään. On asioita, joista Virpi Kuitusen kanssa ei puhuta. Kuitusen suojaus nousee puolessa sekunnissa, jos tarve vaatii. Leveä hymy ei hyydy, mutta silmiin ilmestyy päättäväinen ilme, asento muuttuu vielä asteen ryhdikkäämmäksi ja vastaukset töksähtävät.
Selkä? Paikallaan. Doping? En kommentoi. Oliko muita kysymyksiä?
Kuitunen oli mukana kuoppaamassa suomalaista maastohiihtoa Lahdessa kuusi vuotta sitten. Sen jälkeen hän vuodatti muutaman kyynelen televisiossa ja häipyi kahdeksi vuodeksi harjoittelemaan, palasi ladulle ja nousi pikkuhiljaa maailman hiihtokuningattareksi. Uskomaton suoritus.
Lahden jupakkaa puitiin välimiesoikeudessa. Oikeus uskoi, että Kuitunen ja Milla Saari (silloinen Jauho) uskoivat saavansa sokerisuolaliuosta minkään kielletyn asemasta.
Uskokoon, ken tahtoo. Niitäkin on, jotka uskovat, että koko soppa oli norjalaisten tai marsilaisten tai ties kenen salajuoni. Sitten on niitä, jotka uskovat, että suomalainen hiihtäjä on samanlainen klisee kuin romanialainen kuulantyöntäjä. Tiedättehän sen järkäleen, jolla on ulkoneva otsapenger, finnejä selässä ja karvoja ylähuulessa, sukupuolesta riippumatta.
Minä uskon, että oikeusvaltiossa kahden vuoden kilpailukiellon kärsiminen riittää urheilijan rangaistukseksi. Sen jälkeen voi palata ladulle ilman, että jatkuvasti kaivellaan vanhoja.
Uskon kuitenkin myös, että ripaus avoimuutta tekisi hyvää Virpi Kuitusen ja suomalaisten suhteelle. Tour de Skin ylivoimainen voitto, maailmancupin kokonaiskisan voitto ja kolme MM-mitalia - jo ennen päämatkaa, lauantain kolmeakymppiä - on yhdelle talvelle saavutus, jonka pitäisi painaa hiihtohullu kansa polvilleen. Kansa tuntuu kuitenkin olevan tukevasti tolpillaan.
Kuitusesta ei voi tulla yleisön ja lehdistön suosikkityttöä niin kauan, kun ihmisten mielissä kaihertaa kysymyksiä, joihin ei ole saatu vastauksia.
Tietysti voi olla niinkin, ettei Kuitusta kiinnosta sellaiseksi alkaakaan. Tai sitten niin, ettei kansa enää olekaan hiihtohullua.