Ei tämä eläkepommi häviä mihinkään kiukuttelemalla tai lähtemällä ovet paukkuen kokoushuoneista. Palkansaajajärjestöjen sitoutumista ja osaamista tarvitaan näissä talkoissa.
Pääministeri Matti Vanhaselle Rukan hiihtolumilla kirkastunut ajatus eläkkeelle siirtymisiän asteittaisesta nostosta 65 vuoteen aiheutti palkansaajajärjestöissä spontaanin kiukkureaktion. Akavan, STTK:n ja SAK:n puheenjohtajat lynkkasivat Vanhasen esityksen viittaamalla "saneluun", "hallituksen epämääräiseen linjaan" ja "hallitusta kohtaan tunnettuun epäluottamukseen".
Eikä suuttuminen jäänyt pelkästään kovaan puheeseen. Kaikki kolme palkansaajajärjestöä ilmoittivat heti jäävänsä pois sosiaaliturvan uudistamista pohtivasta Sata-komiteasta, kunnes hallitus peräytyy aikeistaan. Vaatimuksen peräytymisestä esitti selvimmin SAK:n johtaja Matti Huutola.
Palkansaajien nokkamiesten reaktio oli ymmärrettävä, mutta pahasti liioiteltu. Vaikka Suomen kansantalous olisi välttänyt liukumisen koko maapalloa kiusaavaan vakavaan talouskriisiin, eläke-etuuksiin puuttuminen olisi ollut edessä joka tapauksessa.
Eläkeikää koskeva nokkapokka on luonteeltaan erikoinen jopa suomalaisessa keskustelussa. Väestön ikääntymistä koskevasta fakta-aineistosta kun osapuolet ovat samaa mieltä. Kymmenen vuoden kuluessa Suomessa on nykymenolla 400 000 uutta eläkeläistä samaan aikaan, kun työvoiman määrä supistuu voimakkaasti. Saksiliike tekee julkisessa taloudessa pahaa jälkeä ja verottaa pahimmillaan kymmeniksi vuosiksi Suomen talouskasvua.
Tuntuu samoin vaikealta käsittää, että hallitus ja työmarkkinajärjestöt tässä tilanteessa keskittyisivät tappelemaan tyylipisteistä. Laman aiheuttama valtion ja kuntien lisävelkaantuminen tekee julkisen talouden tervehdyttämisen nousukauden alkaessa mahdottomaksi, mikäli samalla kertaa työvoimaa karkaa suurin joukoin eläkkeelle.
Olipa pääministeri Matti Vanhasen tapa esittää eläkeiän nostamista tyylitön tai ei, nyt ei pitäisi yhdessäkään vallan kammarissa kompastua lillukanvarsiin. Ei tämä eläkepommi häviä mihinkään kiukuttelemalla tai lähtemällä ovet paukkuen kokoushuoneista. Palkansaajajärjestöjen sitoutumista ja osaamista tarvitaan näissä talkoissa. Vaihtoehdot ovat vähissä, ja nekin huonoja.
Siltä osin hallituksen pitää kylläkin katsoa peiliin, että sen sisällä näyttää olevan kilpailua siitä, kenellä on suurissa poliittisissa kysymyksissä aloite. Keskustan puheenjohtajana Matti Vanhanen on selvästi terästäytynyt, mistä kertoo reipas ulostulo eläkeiän korottamisessa. Vanhasen puolue laahaa kannatuksessa kaukana kokoomuksen takana, ja vaalit ovat sentään enää kahden vuoden päässä. Jos johtajuutta aikoo näyttää, niin sen hetki on nyt.
Toinen seikka, joka huolestuttaa enemmän, on suomalaisten poliitikkojen ja etujärjestöjen onneton kyky tehdä vaikeita päätöksiä hyvän sään aikana. Väestötilastoista on ollut pari vuosikymmentä nähtävissä, millaiseksi suomalaisten ikärakenne muodostuu vuoden 2020 paikkeilla. Silti oli pakko odottaa maailmaan ilmeisesti rauhanajan pahinta talouskriisiä, ennen kuin edes aloite rankasta rakenteellisesta sosiaaliturvan uudistamisesta kyettiin tekemään.
Hallituksen ja palkansaajien kinastellessa työnantajapuoli jatkaa suoranaista hurskastelua. Työuria vaaditaan pidemmiksi samalla, kun jaellaan lopputilejä. Ei pitäisi, tämä taistelu kuuluu myös työnantajille.