"Kansakoulupohjalla olisin saavuttanut paremman tulotason", kiristelee pian eläkkeelle siirtyvä tieteentekijä. "Tosi pienipalkkaisia pätkätöitä ja epävarmuutta", nuori tutkija valittaa ensi intonsa laantuneen.
"Tunnen itseni todella hyväksikäytetyksi ja 10-luokan työntekijäksi verrattuna viranhaltijoihin", kuvaa pettynyt projektitutkija, joka hakee ja kasaa hankkeet itse. Yliopisto ei osoita mitään kiinnostusta työntekijäänsä tai tämän uraa kohtaan. Ainoa reaktio on äyskintä siitä, miten vähän laitoksen kassaan jää tutkijan haalimista projektirahoista.
Kommentit ovat Tieteentekijöiden liiton tuoreesta jäsenkyselystä. Se edustaa Suomen korkeimmin koulutetuinta ammattikuntaa. Noin puolet on tohtoreita ja vastaajien keskipalkka alle 2 600 euron.
Korkeakoulujen odotetaan tuottavan korkeinta tietoa. Mutta kovaan tavoitteeseen pyritään siten, että tiedon tuottajia eli tutkijoita pidetään säännönmukaisesti koiran asemassa. Pätkätyöt ovat päiväjärjestyksessä ja sisäinen arvostus alamaissa. Keskiverrosti tutkijalla on takanaan seitsemän sopimusta. Vain joka 16. yliopistotutkija on vakinainen.
Tilanne on erityisen ristiriitainen siksi, että rahaa kyllä poltetaan. 3,5 prosenttia bkt:sta käytetään tutkimukseen ja tuotekehitykseen, siis siihen, että meillä olisi tulevaisuudessa osaamista.
Iso osa tutkimusrahoista kierrätetään Suomen Akatemian ja Tekesin kautta. Apurahoista käydään armotonta taistoa. Mutta niidenkin kanssa tutkija istuu osittain tyhjän päällä. Apuraha-ajalta ei kerry eläkettä. Ja työttömäksikään hän ei kelpaa.
Ilmeisesti yliopistolaitoksesta ovat näkemykset kadonneet niukan perusrahoituksen ja tulos-ulos -periaatteen keskellä. Joten lupaavat tutkijanalut kytketään pelottelun ja tuntipalkan voimin ruotuun. Tieteentekijät seisovat kuin horjuvilla tikkailla. Ylöspäin kavutaan, jos joku saa hetkeksi apurahan ulkomaille. Kun hän tunkee takaisin väliin, alimmalla portaalla keikkunut putoaa armotta pois.
Mutta mistä tämä tönimismalli oikeasti johtuu? Siitäkö, että harvat vakinaistetut edustavat yleensä johtajatasoa. Iskee epäilys heikosta tutkimusjohdosta. Vain todella suvereeni johtaja uskaltaa antaa toisille tilaa. Kolmannes professoreistakin on nykyään määräaikaisia.
Vakinaisuus ei tietysti suoraan merkitse parempaa tutkimusta. Mutta eipä vuosikausia toimeentulon äärirajoilla potkiskeleviltakaan voi odottaa ikuista hengen paloa. Sitäpaitsi jos yliopistojen taholla ei tutkijoista tai edes heidän projektiensa suunnista huolehdita, niin Suomen tieteen tasoa uhkaa järkyttävä sattumanvaraisuus.
Ylipäänsä on kumma, että tutkimukseen vielä riittää tulijoita. Mutta ehkä alistusjärjestelmä on johtanut siihenkin, etteivät tieteemme toivot tunnista ajoissa kykyjään ja katoa joukoittain ulkomaille. Järjestelmässä ehkä piilee syy siihenkin, miksei meille synny runsaammin kansainvälisen tason yksiköitä.
Aivoviennistä puhutaan vasta vähän. Mutta tätä menoa joudutaan tunnustamaan, että tiederakennelmaa pian pitää pystyssä vain tutkijanammatin korkea imago. Suomella on tuskin varaa pelkkään kulissiin.
Todettakoon, että yliopistot ovat valtion laitoksia. Millä muulla alalla kuin vapaan tutkimuksen yliopistoissa työntekijän koeaika voisi kestää 64 ketjutetun sopimuksen verran? Ja mikä meteli syntyisikään, jos vaikkapa ulkoministeriö lähettäisi henkilöstään omalla kustannuksellaan virkamatkoille, niin kuin yliopistot tekevät pienipalkkaisille määräaikaisilleen.