Aleruoan hintamerkintöjä koskeva kiista on Suomen suuriin ongelmiin verrattuna myrsky kylmäaltaassa. Periaatteellisesti jupakka on silti kiinnostava: pitääkö lain kirjainta noudattaa vastoin arkijärkeä ja pitääkö kuluttajaa suojata jopa tämän edun vastaisesti.
Kohun takana on se, että Kuluttajavirasto vaatii kauppoja ilmoittamaan alennustarroilla merkittyihin tuotteisiin aleprosentin lisäksi uuden hinnan sekä uuden yksikköhinnan. Nyt näin ei tapaa olla.
Kaupan mukaan uusi hinnoittelu tulisi niin kalliiksi, että vanhenevaa ruokaa alettaisiin kaataa jätteisiin. Arvio on, että kuluttajat menettäisivät jopa 50 miljoonan euron edun. Kuluttajavirasto taas puolustautuu sanoen, että sen työnä nyt vain on on lakien noudattamisen valvonta.
Kiistan ratkaisua kannattaa hakea arjen tasolta. 50 prosentin alennuslappu merkitsee, että tuotteen saa puoleen hintaan. Pelkän kansakoulunkin käynyt asiakas osaa jakaa hinnan kahdella. 30 prosentin lappu taas hahmottaa sen, että luvassa on kohtalaisen kokoinen alennus. Se tarkkuus yleensä riittää.
Jos kuluttajat kokisivat alennusprosenteilla merkityt tuotteet vaikeiksi tai petollisiksi, tuotteet varmaan jätettäisiin ostamatta. Nyt niiden menekki on hyvä. Kuluttaja on tyytyväinen, kauppa samoin.
Kun vielä prosenttialennettujen tuotteiden osuus kuluttajan ruokakorissa on lopulta aika vähäinen, Kuluttajavirasto voisi aivan hyvin hiukan löysätä pykälien tulkintaa. Mitään huonoa ei silti olisi siinäkään, että ruokakauppa panisi alennuskorien yhteyteen vaatekauppojen tapaan taulukon, jossa prosentit on muunnettu euroiksi ja senteiksi.