Keräillessäni pankkaoksia puiden kaadon jäljiltä mummon mökkini rantamaisemassa, silmäilen myös mökin seiniä ohessa. Maali on hilseillyt vahvasti ainakin järven puoleiselta seinältä, ja vähän sieltä sun täältä. Se on luonnollisesti elämisen jälkiä luontoäidin avustuksella, jolloin kuluneisuus tuntuu luonnolliselta.
Jämäkkä katto on kunnossa kouruineen sekä piipunhattuineen.
Sisään tupaan astuessani pääsen hetkeksi keinutuolimatkalle mummolan tunnelmaan. Kynnykset olivat monien, monien askelten kuluttamat, niin nytkin täällä mökissä. Mummolan hirsiseinät ja leveät lattialankut, maalissa tosin väliin enemmän tai vähemmän riippuen rahatilanteesta maalin ostoon 50-luvun mummolassa.
Tänä päivänä mummon mökissäni hilseilyä lattialankuissa toki näkyy, ja kuluneisuutta. Hyvät matot peittävät pahimmat kohdat. Maalia tarvittaessa ostan, mutta sekin on enemmän vireyskysymys.
Puulattiat huoneissa ovat olennainen osa. Huonekaluja vain tarpeellinen ja välttämätön, pirtin pöytäkin jo satavuotias. Sivusta vedettävä puusänky ja astiakaappi.
Pitkävartinen leipälapio seinällä muistuttaa esiäitiemme välttämättömästä ja ahkerasta leipomisesta perheen ruokapöytään.
Sotien jälkeisenä sukupolvena olemme saaneet elää rauhan aikaa ja olemme kiitollisia siitä edesmenneille rintamaveteraaneille, miehille ja naisille.
Mikään ylenpalttinen aineellinen rikkaus, sävy sävyyn ynnä muuta krumeluuria ei koskaan tuo turvaa ja vakautta. Vaatimaton mummonmökkini on osoitus siitä, että kuluneisuus saa näkyä, mutta silti kiinteistöstä on itse pidettävä huolta, kaikenlaista, ja ennaltaehkäisevässä mielessä.
Annikki Säkkinen
Taivalkoski