Eräänä menneen kesän aamuna heräsin siihen, että moottorisaha soi ikkunan alla keskellä Rovaniemeä. Yhtä jälleenrakennusajan kotitalomme pihakoivuista siinä pilkottiin palasiksi. Puu oli samaa ikäluokkaa kuin talo ja minä, ja siitä oli kahdeksantoista vuoden aikana tullut läheinen keskustelukumppani.
Työpöytäni äärellä olin usein käynyt rauhoittavaa dialogia ikkunan edessä kasvavan pihapuun kanssa. Seurannut silmujen ja lehtien puhkeamista, harakkapariskunnan pesänrakennuspuuhia ja kinastelua tunkeilevien varisten kanssa. Antanut silmien ja mielen levätä lehvistön ruskan kultaamissa riipuksissa ja tumman lehdettömän oksiston piirroissa lumen valaisemaa talvitaivasta vasten.
Kaato tuli yllätyksenä taloyhtiön asukkaille. Piharemontin urakoitsijan mukaan sitä vaati asfaltoinnin laajentamisen tarve ja routivan maakerroksen paksuus. Katkotut juuret olisivat tehneet puusta vaarallisen. Ratkaisu saattoi olla perusteltu. Tai sitten se oli hätiköity. Yhtäkaikki monen naapurini tavoin jäin kaipaamaan pitkäaikaista ystävääni.
Nyt näkymä työhuoneen ikkunasta avautuu esteettä hotelli Pohjanhovin betoniselle parkkitasanteelle. Sen takana virtaa syysjähmeä Kemijoki, jonka vastarantaan laskeutuu Ounasvaaran etelärinne.
Kuukausi sitten Rovaniemen Korkalovaarassa rivitaloyhtiön asukkaat yllättyivät eräänä aamuna huomatessaan, että suuri määrä lähimetsikön mäntyjä, kuusia ja pihlajia oli ronskin ottein kaadettu ja näin avattu suora näköyhteys kevyen liikenteen väylältä paitsi kotipihoille myös asuntoihin.
Kaupunkilehden uutisoitua tapahtuneesta olivat yleisön reaktiot rajustikin ristikkäiset. Yksi kehotti kaupunkia kaatamaan koivuja myös oman naapurinsa tontilta, koska ne ”sotkevat meidänkin tonttia ja autoja”. Toinen toivoi kaupungin tulevan istuttamaan puita naapurinsa kaatamien tilalle.
Kaupungin metsätalousinsinöörin mukaan kyse oli normaalista taajamametsän hoidosta, mutta myös tiedonkulun on myönnetty ontuneen ja asukkaiden todelliset vaikutusmahdollisuudet puutteelliseksi. Myös ”normaalin taajamametsänhoidon” suorittajaportaalle eli yksittäisille metsuriporukoille näyttäisi jäävän turhan paljon improvisoinnin tilaa.
Kaupungin verkkosivulla kerrotaan kauniin sanakääntein asutuksen välittömässä läheisyydessä sijaitsevien taajamametsien hoitokriteereistä ja merkityksestä niin ihmisten kuin eläinten hyvinvoinnille.
Tarkempien hoitokohteiden kerrotaan löytyvän liitetiedostosta – jota sitten ei olekaan.
Ympäristöstään kiinnostuneiden kaupunkilaisten yhteydenottoja oli virkamiestiedon mukaan tullut liian paljon. Tämän tiedonhalun tulvan aiheuttaman ongelman kaupunki katsoi parhaaksi ratkaista poistamalla tiedoston verkkosivuiltaan.
Nyt Rovaniemellä puhuttaa Luonnonvarakeskuksen tutkimuskäytöstä poistuvan, arviolta noin 170 vuoden ikäisen Mortin männikön kaavoitus asuntorakentamiseen. Ounasvaaran kaavasta ja rakentamisesta on kiistelty vuosikausia.
Taajamametsiköitä koskevassa kinastelussa on muun muassa asetettu vastakkain ”pensikoissa viihtyvät metsäläiset” ja ”ilmavaa” asuinympäristöä arvostava sivilisoitunut ”ihmispopulaatio”. Kuitenkin taajamametsiköt liittyvät myös osaksi rakennettua kulttuuriympäristöä.
Muutama vuosi sitten Rovaniemen kaupunginvaltuusto teki päätöksen purkaa ortodoksisen kirkon viereinen opettajaintalo, joka edustaa pohjoista jälleenrakennusajan puukerrostaloarkkitehtuuria parhaimmillaan, ja rakentaa sen tilalle uudiskerrostalo. Toinen kerrostalo nousisi kirkon viereisen metsikön paikalle, ja loput ympäröivästä metsiköstä rakennettaisiin autojen paikoitusalueeksi. Näin olisi rikottu yksi arkkitehtonisesti nuoren ja pirstaleisen kaupungin harvinaisista harmonisista jälleenrakennusajan kulttuurimaisemista.
Kun pyhäkköä 1950-luvulla suunniteltiin ja rakennettiin, kiinnitettiin seurakunnassa erityistä huomiota sen ympäristön ”puistoittamiseen” ja ”puutarhoittamiseen”.
Perinteisesti kirkkorakennusten ympäristöön on liitetty ajatus fyysisesti rauhoitetusta ja samalla henkisestä siirtymätilasta profaanista pyhään.
Kaavamuutoksen toteutuessa kulttuurihistoriallisten arvojensa perusteella suojeltu ortodoksinen jälleenrakennuskirkko seurakuntasaleineen olisi jäänyt puristuksiin oman parkkipaikkansa, viereisten kerrostalojen ja niiden 54-paikkaisen paikoitusalueen väliin.
Valtuuston päätöksestä tehtiin valitus, jonka perusteella Rovaniemen hallinto-oikeus kumosi päätöksen lainvastaisena. Kyse oli laajemminkin alueen rakennetun ympäristön kulttuuriarvoista, joita kaavamuutoksen valmistelussa ei ollut riittävästi selvitetty.
Kaupunki ei valittanut hallinto-oikeuden päätöksestä. Oliko hätiköinti alun alkaenkin ollut tiedostettua? Onko näissä kiistoissa kyse menettelytavoista vai arvoista?
Kirjoittaja on kulttuurihistorian professori Lapin yliopistossa.
Kolumni