1980-luvulla Ylivieskaan suunniteltiin erillistä musiikkiopistoa, jossa olisi ollut konserttisali. Hanke ei kuitenkaan edennyt sen pitemmälle.
Kun sitten päätettiin, että musiikkiopisto tulee jatkossakin toimimaan Päivärinnan koulun iltakäyttäjänä, alettiin konserttisalia puuhata koulun yhteyteen. Nyt hanke on päätöksessään ja se on saanut nimen Ylivieskatalo Akustiikka.
Ylivieskankeskustan läheltä löytyvää koulua jatkava kulttuurikeskus pitää sisällään konserttisalin ja sen aputilojen lisäksi mediakeskuksen, hallintotilat, koulutus ja kokoussaleja sekä näyttelytilan.
Erityisesti mediateknologiaan ja digitaaliseen tiedonsiirtoon keskittyvän talon on suunnitellut oululainen arkkitehtitoimisto UKI-arkkitehdit Oy. Siellä vastuun on kantanut arkkitehti Kari Koistinen, jota ovat avustaneet arkkitehti Matti Heikkinen ja sisustussuunnittelija Tarja Kivilinna. Salin akustiikka on Arkkitehtitoimisto Alpo Halme Oy:n käsialaa.
Akustiikanympäristö on koulun piha ja ohi kulkevat kadut. Naapurina toisella sivustalla on huoltoasema, jonka pihalle talon pääportaikko avautuu suurien ikkunalasien kautta. Näkymä ei ole juhlaa.
Kouluun liitytään sekä fyysisesti että musiikkiopiston toimintojen kautta ja uusia ja vanhoja tiloja yhdistävät useat ovet.
Vajaat 400 henkeä vetävää konserttisalia aiotaan käyttää koulunkin juhlissa.
Koulun ruokala taas tulee osaksi kulttuurikeskusta, kun se muutetaan tilausravintolaksi.
Muitakin koulun tiloja voidaan käyttää Akustiikan tapahtumissa.
Tiilipintainen kulttuurikeskus on umpinainen ja pröystäilemätön rakennus. Sali on massiivinen palikka, jota voisi luulla koulun liikuntahalliksi.
Uutta ja vanhaa liittävä osa on ymmärrettävästi ollut vaikea suunnitteluprobleema ja se näkyy.
Yhdistyminen olisi voinut sujuvamminkin käydä, kun vanhan ja uuden väliltä on vaikea löytää mitään samaa. Myös välittävä liitospala on kömpelö.
Sisälle Akustiikkaan mennään väliosasta ja aika karuissa tunnelmissa. Sisältä talo on konstailematonta nykyarkkitehtuuria. Tumma kuivapuristelaattalattia, liki valkoiset seinät ja vaaleat puupinnat hallitsevat. Lasia on kaiteissa.
Väriä antaa aulan violetiksi maalattu kaksi kerrosta korkea suuri seinä. Samaa sävyä toistavat salin istuimet ja seiniltä käännettävät tekstiilipehmentimet. Salin sivuseinien alaosissa on lattialaattaa, muutoin sen seinät ovat vaaleaa puuta ja se on valkokattoinen.
Aula on osittain korkeaa tilaa. Avaruutta ei oikein synny, ei vaikka aula on auki molemmille puolille taloa suurten ikkunapintojen kautta.
Violetiksi maalatun korkean seinän tulisi antaa väriä, mutta jotenkin tuntuu, että enemmän se korostaa arkkitehtuurin sävyttömyyttä.
Talosta jää kaipaamaan väriä sekä konkreettisesti että symbolisesti arkkitehtuurin sisältönä.
Taloon tullaan viettämään myös juhlaa. Mahdollisuus siihen saattaa kadota jo arkisessa lähestymissä ja sisäänkäynnissä. Toisaalta Akustiikan vahvuus taitaa olla juuri arki ja arkisuus, joihin olennaisesti kuuluu talon liittyminen kouluun ja siinä toimivaan musiikkiopistoon.
Ala-asteen oppilaat pääsevät kiinni musiikkiin ja kuvalliseenkin kulttuuriin sisäkautta ja vaikka sukkasillaan. Se on hienoa. Myös konserttisalin ja näyttelytilan yhdistäminen on hyvä asia. Molempien kun voi ajatella tukevan toisiaan.