Suoraselkäinen kiekkojätkä, joka ei halua nostaa itseään jalustalle. Ei halua, vaikka syytä olisi.
Nyt puhutaan TPS-valmentaja Kai Suikkasesta. Vuoden liigavalmentajasta. Entisestä NHL-hyökkääjästä, joka ammensi kiekko-oppinsa Oulussa ja Kärppien organisaatiossa.
Raamikkaasta miehestä, joka pelasti TPS:n ja koko turkulaisen kiekkoilun.
Juttelin Suikkasen kanssa ensimmäisen kerran kunnolla keväällä 2008 - samana keväänä, jolloin hän johdatti toistamiseen Kajaanin Hokin Mestis-finaaleihin.
Haastattelu sovittiin Kajaaniin. Miestä ei haitannut, vaikka samana päivänä heidän kotihallissaan pelattiin ratkaiseva Mestis-finaali.
Suikkasen ainoa ehto oli, että haastattelu hoidetaan aamupäivän aikana jäähallilla. Hän ei halunnut lähteä kaupungille, vaikka luvassa oli lounas lehtiyhtiömme piikkiin.
Vasta paikan päällä ymmärsin miksi.
Kajaanin nuhjuinen jäähalli oli Suikkasen koti. Ainoa paikka koko kaupungissa, missä mies tunsi olonsa kotoisaksi.
Suikkanen tervehti ystävällisesti ja puristi kättä kuin vanha kapiainen. Vastaanotto oli enemmän kuin ystävällinen.
Harteikas valmentaja johdatti minut muutaman neliömetrin kokoiseen hientäyteiseen valmentajakoppiin, tarjosi tuolin alle ja kaatoi kupin vastakeitettyä kahvia. Mustana.
Enempää en olisi voinut edes odottaa, saati vaatia.
En varsinkaan, kun ajattelin asiaa noin puolitoista tuntia myöhemmin.
Suikkanen puhui paljon. Ja hän puhui poikkeuksellisen paljon asiaa. Suoraan, rehellisesti ja mitään kaunistelematta. Hän avautui myös omista henkilökohtaisista asioistaan.
Iso mies ei kuitenkaan missään vaiheessa valittanut. Hän ei narissut, vaikka elämä Kajaanissa oli varmasti kaikkea muuta kuin herkkua. Kuukausipalkka oli 1 200 euroa. Kaksisataa euroa enemmän kuin vuotta aikaisemmin Rovaniemellä.
Suikkasen silmäpussit olivat tuolloin isommat ja tummemmat kuin Harry Harkimolla koskaan.
Oli helppo uskoa, kun mies kertoi olevansa Kajaanissa vain jääkiekon ja unelmatyönsä tähden. Ei rahasta, vaan rakkaudesta.
Suikkanen käytännössä asui jäähallilla Hokki-vuosiensa aikana. Hän painoi päivä toisensa jälkeen 12-18-tuntista työpäivää. Rakkaudesta kiekkoon ja valmentamiseen.
Samaan aikaan Urheilulehti puski viikko toisensa jälkeen julki Petteri Sihvosen kiekkoanalyyseja.
Sihvonen kirjoitti paljon pelin taktisista asioista, lanseerasi julki pelikirja-termin ja korosti artikkeleissaan valmentajan merkitystä.
Suikkasta tällaiset asiat puistattivat.
Miehen suusta tulvi voimasanoja, kun hän painotti, että jääkiekko on pelaajien peli. Yksinkertainen urheilulaji, jossa tunne on aina kaikki kaikessa.
Siksi Suikkanen halusi olla yksi pukukopin jätkistä. Hänelle oli yksi hailee, pelaako hänen joukkueensa flow-kiekkoa tai karvaako se trap-systeemillä.
Pelikirjan kohdalla hän naurahti, katsoi syvälle silmiin ja kysyi: "Eikö ole hienoa, että meillä on nyt oikein tällainen hieno sana, joka tarkoittaa samaa kuin jo iät ajat käytössä ollut pelisysteemi?"
Niinpä.
Seuraava syksynä Suikkanen otti suuren askeleen valmentajaurallaan. Hän asetti itsensä lähes vaikeimpaan mahdolliseen rakoon siirtymällä kesken kauden konkurssikypsän TPS:n peräsimeen.
Loppu onkin turkulaista ja suomalaista kiekkohistoriaa.
TPS osui kultasuoneen.
Suikkanen johdatti turkulaisjoukkueen nyt Suomen mestaruuteen.
Se on temppu, johon tuskin kukaan muu kuin valmentaja itse uskoi ennen pudotuspelien alkua.
Temppu, joka tekee hyvää koko suomalaiselle jääkiekolle.
Teemu Wilenius
teemu.wilenius@kaleva.fi