Haapavesi haluaa profiloitua kulttuurikaupungiksi, jonka eräs merkittävä ominaispiirre on kantelemusiikki, jossa sillä on pitkät perinteet.
"Eläköön Haapaveden kannel!" on iskulauseena satunäytelmän muotoon kirjoitetussa esityksessä, jonka teatteriyhdistys Kullervo on tuottanut yhdessä Haapaveden kansalaisopiston kanssa.
Näytelmän on tilaustyönä kirjoittanut kirjailija Ossi Ojala, jonka 70-vuotisjuhlanäytäntö ensi-illan piti samalla olla. Kirjailija oli kuitenkin sairastunut eikä päässyt paikalle.
Näytelmän ohjauksesta ja lavastuksesta vastaa äskettäin Joensuun kaupunginteatterin johtajaksi pestattu Kimmo Lavaste. Hän sanoo samaisessa ohjelmalehtisessä uskovansa lastenteatterin olevan tärkeintä teatteria, koska sillä on suurin yhteiskunnallinen merkitys, joka ulottuu pitkälle tulevaisuuteen.
"Lapsena koettu teatterielämys jää lähtemättömänä mieleen, koskettaa, vaikuttaa ajatteluun ja elämän kulkuun."
Siksipä olikin harmillista, että lapset puuttuivat katsomosta lähes tyystin. Ensi-iltayleisö oli pääasiassa iäkkäämpää kaartia. Onneksi lapsia oli näyttämöllä.
Kultakannel kertoo tarinan katoamassa olevasta soittotaidosta, joka ei olekaan periytynyt vaarilta pojalle ja pojanpojalle. Asia korjautuu vasta, jos metsästä löytyy kultainen kannel, joka soi aidosti sydämen säveliä.
Lapset Väinö ja Marjatta lähtevät etsimään. Matkalla he riitaantuvat suunnasta, eroavat ja joutuvat kumpikin tahollaan erilaisiin seikkaluihin. Lopulta kultakannel kuitenkin hyvän haltiattaren opastuksella löytyy ja tarina saa onnellisen lopun. Väinöstä tulee uusi, taitava kanteleensoittaja, jolla on soitossaan sydämen aitouden lisäksi myös nykyajan rytmi ja ote.
Jiri Björn ja Emmi Laukka esittävät kultakannelta etsiskeleviä lapsia aidosti ja herkästi. Pienen alkujännityksen jälkeen molemmat vapautuvat ja heidän seikkailujaan on ilo seurata.
Matkalla tavattavat vastukset, kuten kyy, hiiri ja hämähäkki ovat myös viehättäviä lasten tulkintoja.
Parasta antia esityksessä ovat kuitenkin Pia Varuhin-Palon suunnittelemat ja ohjaamat tanssit, joita sinipiioiksi sonnustautuneet tytöt esittävät toisten lapsinäyttelijöiden lisäksi.
Koko ajan taustalla soi Jane Ilmolan ohjaama kuusihenkinen kanteleryhmä. Musiikki on koottu sekä paikallisista kansansävelmistä että muualta tuoduista melodioista. Yksi teemoista on Timo Väänäsen säveltämä.
Pahin este esityksen seuraamisen kannalta on kieliasu. Välillä kalevalamittaisena, välillä muutoin runomittaisena ja taas suorasanaiseksi soljahtavana kieli hämärtää tarinan kulkua. Siksipä mukana pysyminen tuottaa varmasti lapsikatsojille vaikeuksia, jos heitä katsomoon joskus eksyy. Aikuinenkin on välillä hukassa.
Tarina itsessään on vähintäänkin vanhahtava, eikä siitä hakemallakaan löydä siteitä nykypäivään, jollei loppukohtauksessa nähtävää vilahdusta lanteilla rimputettavasta viisikielisestä oteta lukuun.
Viehättävän vanhanaikainen satuseikkailu ei jätä juurikaan pohdittavaa, mutta ehkä se jonkinlaisen elämyksen tarjoaa, mene tiedä. Lavastuksen hämyisyys tuo muuten kolkkoon auditorioon jännitystä, mutta taustalla mustissa esiintyvät kanteleensoittajat vaikuttavat jopa pelottavilta.
Ohjelmalehtisessä arvellaan, että Kultakannel on luultavasti maailman ainoa kanteleaiheinen näytelmä. Oli eli ei, se on tehty paikallisiin tarpeisiin ja sellaisena pysyy.