Kroppa kunnossa ja tavoitteena kultamitali. Kaikki hyvin?
Kyllä vain, jos kysymys on miesurheilijasta. Naisurheilijoilla homma ei toimi ihan näin suoraa rataa.
"Naisille kultaa tärkeämpiä motivaatiotekijöitä ovat ne, miten heitä arvostetaan ja millainen minäkuva heillä itsellään on", valmentaja Eila Maunu sanoo 35 vuoden valmentamisen tuomalla kokemuksella.
"Nainen tarvitsee intohimon ja vision."
Maunu puhui tiistaina Oulussa Oulun LiikunNaisten miniseminaarissa. Hänen esityksensä mukaan naisten ja tyttöjen valmentaminen on todellinen taitolaji. Valmennuksen onnistumisen tiellä on monta riskiä: rytmitys, harjoitusmuotojen ja varusteiden valinta voivat mennä pieleen.
"Esimerkiksi muoti on hankala juttu nuorten tyttöjen kanssa. Jos muoti on se, että koko keskivartalo on paljaana eikä urheilija pysy lämpimänä, on aivan turha toivoa, että fysiikkaharjoittelusta olisi jotakin hyötyä."
"Ihmissuhteet ovat kokonaan oma lukunsa. Sanomiset, tekemiset, tekemättä jättämiset ja selän takana puhumiset voivat olla pahimmillaan piste koko uralle. Varsinkin miesvalmentajien pitää olla tarkkana, mitä naisurheilijalle sanovat", Maunu toteaa.
Maunun valmennusfilosofian mukaan fysiikkavalmennuksen kivijalka on ravinto - juuri se, joka on monelle nuorelle tyttöurheilijalle vaikea asia. Laihuuden ihannointi ja kropan virittäminen parhaaseen mahdolliseen kuntoon lyövät toisiaan korville.
Seminaarissa puhuneen tutkija TtM Raija Korpelaisen mukaan syömishäiriöt ovat vakavasti otettava tyttöurheilijoiden ongelma. Vaara vaanii erityisesti taito-, painoluokka- ja kestävyyslajeissa urheilevia tyttöjä.
Pahimmillaan harjoittelu ja syömishäiriöt johtavat naisurheilijoilla FAT-oireyhtymään, joka on sekoitus syömis- ja kuukautishäiriöitä sekä osteoporoosia (luukato). Arkipäivän urheilussa entistä hankalammaksi asian tekee se, että 90 prosenttia tyttöjen ja naisten valmentajista on miehiä. Kuukautisista ja ravintoasioista puhuminen voi olla vaikeaa sekä nuorelle urheilijatytölle että valmentajalle.
"Kuukautiskierto ei ole mikään mystinen juttu. Sitä pitäisi seurata samalla tavalla kuin seurataan urheilijan harjoittelua ja ravintoasioita. Onneksi tämäkin asia on hiljalleen arkipäiväistymässä", Korpelainen sanoo.