Jäkäläpään tunturin länsirinteellä virtaa Miessi-joki, jolle raavaat miehet ja reippaat naiset ovat vaeltaneet Lapin erämaiden halki toistasataa vuotta kultaa vuolemaan. Lähin taajama on Inari, josta he ovat raahanneet tarvikkeet talvella ahkioissa ja kesällä veneellä niin pitkälle kuin vesistöt vievät.
Kultamaille ei ole teitä vieläkään, matka taittuu talvella moottorikelkalla ja kesällä veneellä kuin aina ennenkin. Myös jalkapatikassa, taakka selässä, joutuu kymmenien kilometrien taipaleita kulkemaan ja se kuuluu tähän elämäntapaan.
Viisikymmentäluvulla rakennettiin Jäkäläpäälle lentokenttä helpottamaan kultamiesten elämää. Lentokoneella matka Inariin sujuu noin puolessa tunnissa kun se moottorikelkalla vie päivän, puhumattakaan muilla kulkuvälineillä liikuttaessa. Lentokoneeseen voi lastata tavaraa yllättävän paljon ja kun on kiire, on se kulkuväline ylitse muiden.
Lapissa lennätetäänkin turistit marjamaille, kalavesille ja vierailulle kultakyliin ilmateitse. Poromiehet käyttävät helikopteripalvelua porojensa kaitsemiseenkin.
Jäkäläpään kentältä on Miessi-joelle vielä kilometrien taival joten lentäjät ja kullankaivajat päättivät puolikymmentä vuotta sitten tehdä ihan oman kentän. Tunturin kupeessa ei ole paljon puita ja työvälineet ovat valmiiksi paikalla, konekaivuualueella kun ollaan, joten kentän tekemisessä ei monta päivää tuhrattu.
Talvella maisema peittyy metrisiin nietoksiin ja kultamökkien katot vain taivaalle pilkottavat. Pääsiäisen pyhinä nousi savu muutaman mökin piipusta ilmoittaen, että kullankaivajat eri puolilta Suomea ovat saapuneet valmistelemaan kesän kaivuu-urakkaa.
Oulaisista kesiksi Lappiin suunnistava kullankaivaja Juhani Kangas on näköjään pannut tulet uuniin ja oululaisen taksikuskin Juhani Pekkalan piipusta nousee myös vankka savu. Siispä laskeudumme pienellä koneellamme Miessin yksityiselle lentopaikalle.
Pohjoistuulella laskuun tullaan Pekkalan mökin piippua hipoen ja huomioiden, että kenttä on rinteessä, joka ei suinkaan ole tasainen. Etelätuulella laskeudutaan kahden männyn välistä mökkiä kohti, ikään kuin mäkeä laskien.
"Kentän toinen pää on naapurini, 'Saint Helenan', alueella ja toinen pää minun ikkunani takana", kertoo Pekkala paarustaessaan mökin kupeelta tulijoita vastaan. Moottorikelkan jälki onneksi kantaa, että ei olla kainaloita myöten upoksissa.
Pekkala on juuri saapunut mökilleen moottorikelkalla ensimmäisen tavarakuorman kanssa ja ehtinyt laittaa tulen kaminaan, jossa teevesi porisee iloisesti. Pekkalan mökki on pieni, sen piiluhirsiseinät antavat suojaa säitä vastaan ja sinne mahtuu kaikki, mitä ihminen Lapissa tarvitsee. Kattilat roikkuvat katossa, leipää on kuivamassa orressa, hyllyillä on purkkiruokaa ja kahvia, pieni pöytä palvelee niin isännän yksinäistä ateriointia kuin vierasjoukon kestitsemistä.
Pieni matkatelkkari ja radio saavat sähkönsä aggregaatista joka pannaan käyntiin kun tarve vaatii. Kännykkä ei kurun pohjalle kuulu, eikä Pekkala sitä kaipaakaan. Luonnon rauhaan pohjoiseen on kaupungin kiireestä tultu.
Kun jostakin syystä pitää saada yhteys ulkomaailmaan, täryttää mies moottorikelkan käyntiin ja päristelee Jäkälätunturin laelle ja johan toimii kännykkäyhteys.
Moottorikelkka on verraton värkki. Lapissa se on yleisempi kulkuneuvo kuin auto, lähes jokaisen talon pihassa on ainakin yksi. Nytkin sellaisella huristelee mukavan hippusen viimekesänä löytänyt "Kangasjussi" kutsumaan kahville. Annikki-emäntä on laittanut jo pannun tulelle. Lentokyydin jälkeen rekikyyti pitkin tunturin kuvetta tuntuu ihan mukavalta ja onkin ainoa keino siirtyä paikoin kolmimetrisen hangen keskellä paikasta toiseen.
Kankaan tuvalla tarkastaa komea norjanhirvikoira Hippu jokaisen tulijan erikseen ennen kuin päästää sisään, vaikka ei ole isännän mukaan vielä ketään edes näykkäissyt.
Kohta kuuluu jälleen moottorikelkan pörinä ja mökkiin tupsahtaa kempeleläinen kullankaivaja Jukka Kela.
"Taisi tuoksua kahvi tunturiin", naurahtaa Annikki Kangas ja keittää pannullisen lisää.