Missiministerimme sivubisnes vaatefirman ja kosmetiikkasarjan mallina harmittaa kumman jälkijättöisesti. Ex-ministeritkin valittavat vasta oppositiosta käsin Tanja Karpelan myyneen sielunsa kaupallisuuden paholaiselle.
Miksiköhän mitatusti edustavan naisen pitäisi antaa ministerinä itsestään yhtäkkiä toinen, silompi ja ilmeisesti arvokkaampi kuva kuin hänelle riitti keikkatyöläisenä, neljän kansanedustajavuoden aikana tai kotioloissa yksinhuoltajana suurasuntolainoineen. Pääasiahan on se, miten hän jatkossa panee taiteessa tuulemaan 315 miljoonan euron budjetillaan.
Yhtenä syynä kateellisten kilvoitteluun on se, että kulttuuri kuuluu perinteisesti niihin riippumattomuuden sfääreihin, joissa kuuluu ajaa puhtaita arvoja ja kavahtaa kaupallisuutta. Silti juuri taidepiireissä mietitään yötä päivää vain yhtä, omaa toimeentuloa, seuraavaa rahalähdettä.
Mutta entä jos ministerimme olisi kerralla räjäyttänyt hallituskasinon peilikaton ja hänet olisi nimitetty vaikkapa miljardia liikuttelevaan kauppa- ja teollisuusministeriöön. Mikä meteli siitä olisi syntynyt, jos hän olisi pikaisesti pätevöitynyt myymään suomalaisia vetimiä ympäri maailmaa.
Sektorivalintana Virke ei ole ollenkaan huono, ovathan asusteet osa kulttuuriamme ja kotimainen vaateteollisuus lujilla. Ministerin osalta kevätkuvasto antaakin korkeintaan aiheen jälkiviisasteluun siitä, ettei mallista irronnut taiteellisempaa kuvakulmaa. Otokset vaikuttavat kansainvälisten kansikuvien rinnalla suorastaan kotikutoisen harmittomilta. Mutta ehkä tietty neutraalius onkin viite tulevasta.
Talouselämän äskettäisen kyselyn mukaan runsas puolet suomalaisista naisjohtajista kannattaa kiintiöitä, jos naisten eteneminen yrityksissä ei nykyisestä vauhditu.
Lehden selvityksen mukaan joka toisessa Suomen sadasta suurimmasta yrityksestä ei ole yhtään naista hallituksessa. Kaikkiaan 658 hallituspaikasta on 72 naisten hallussa. Siis yksi nainen yhdeksää miestä kohti. Ja heistäkin puolet on joko omistajia tai valtion nimeämiä.
Yhtenä syynä epäsuhtaan on niin kova itsekritiikki, että naiset eivät edes hae johtajaksi. Miehet taas eivät koskaan kyseenalaista omaa pätevyyttään. Jotta päättäjämiehetkin tutustuisivat naisten kykyihin, organisaatioille ehdotetaan osaamiskartoituksia. Lisäksi naisten pitäisi päästä miesten verkostoihin.
Vain valtio pyrkii juuri nostamaan naisten osuuden omistamiensa yritysten hallituksissa 40 prosenttiin eli yli kaksinkertaistamaan määrän nykyisestä parissa vuodessa.
Juuri valtio osoittaa nyt myös mainion mallin sille, miten naisjohtajuutta voidaan edistää aikaisemmassa vaiheessa kuin ennen. Sillä ministeriksi on nostettu naisia, joissa piilee ainesta ja vaikutusvaltaa, jopa ansioituneempien kustannuksella. Valittu ei näin suoraan ole paras vaihtoehto. Mutta hän saa oikeuden siihen, että voi edes osoittaa olevansa paljon luultuakin parempi.
Odotellessa pätevät renessanssiajattelija Michel de Montaigne´n mietteet kokemuksesta. Hänestä henki, joka tyytyy saavuttamaansa, osoittaa ahtautta: "Suurpiirteinen ei koskaan jää seisomaan itsensä luo, hän pyrkii voimiensa ohitse ja ylitse. Hän ottaa hyppyjä, jotka tähtäävät kauemmas, kuin hän voi koskaan ylettää."
Uudelleensyntymistä seurasi valistuksen aika.
Ehkäpä kukkeiden naisten intoa kivuta voisi ohjata sillä, että heidät napataan voimiensa tunnossa yritysjohtoon. Näin he ehtisivät eduskuntaakin vasta eläkeläisinä.