Ei mitään uutta auringon alla. Tuo vanha totuus tulee väkisinkin mieleen tänä viikonloppuna, kun maa saa kaksi uutta presidenttiehdokasta: kristillisdemokraattien Bjarne Kalliksen ja perussuomalaisten Timo Soinin. Molemmat ovat kelpo poliitikkoja, mutta myös vahvoja ehdokkaita vaalien hännänhuipuksi.
RKP valitsi viikko sitten Henrik Laxin ja Vihreä liitto jo toukokuussa Heidi Hautalan. Kolmen suuren puolueen ehdokkaat nimetään vasta loppuvuonna, mutta jo nyt tiedetään, että Matti Vanhasesta tulee keskustan, Tarja Halosesta SDP:n sekä Sauli Niinistöstä kokoomuksen presidenttiehdokas.
Eduskuntapuolueiden joukosta puuttuu vain yksi: vasemmistoliiton ehdokas. Suvi-Anne Siimeksen johtama puolue vetää rohkeasti omaperäistä linjaa ja menee suoraan Halosen taakse. Vasemmistoliitto ei koe ongelmaksi sitä, millä pienet puolueet perustelevat omien ehdokkaidensa asettamista toivottomalta tuntuvassa tilanteessa. Ne haluavat profiloitua julkisuudessa ja toivovat ehdokkaansa nostavan vaalitaistelun aikana esiin teemoja, jotka voisivat muuten jäädä unohduksiin.
Perustelun taustalla on odotus, että esillä olo poikisi puolueille lisää kannatusta eduskuntavaaleissa 2007.
Perustelu kuulostaa hurskaalta ja hieman omahyväiseltä. Suomen sodan jälkeisestä historiasta löytyy nimittäin vain yksi kunnon esimerkki, jossa vaalien välinen kytkentä on toiminut niin kuin pienten puolueiden kellokkaat olettavat ja toivovat. SMP:n Veikko Vennamon onnistui räjäyttää pankki. Hän pystyi rakentamaan sillan vuoden 1968 presidentinvaaleista eduskuntavaaleihin 1970 ja 1972 - mutta ei sitä pitemmälle.
Hänen poikansa Pekka Vennamo teki pienoiskoossa saman tempun 1983. Hänelle lohkesi vain yksi valitsijamies 1982, mutta hän sai vaaleista kantoaallon alleen. SMP nosti hänen johdollaan 1983 paikkojensa määrän eduskunnassa 7:stä 17:ään.
Urho Kekkonen toimi neljännesvuosisadan presidenttinä, mutta hänen ja keskustan vaalikannatuksen välille ei syntynyt vipuvaikutusta. UKK:n suosion kasvu ei satanut keskustan laariin. Vaalitulosten valossa taisi käydä päin vastoin. Keskustan eduskuntapaikat putosivat Kekkosen presidentinvaalivoittojen jälkeen vuoden 1962 hajotus- ja noottivaaleja lukuunottamatta.
Samaa voidaan sanoa suuresta kansansuosikista Mauno Koivistosta. SDP ei päässyt hyötymään pysyvästi Koivisto-ilmiöstä. Se nosti SDP:n kannatusta vuoden 1983 eduskuntavaaleissa, mutta ei juuri sen jälkeen.
SDP hankki oppositiosta kaikkien aikojen vaalivoittonsa 1995 Paavo Lipposen johdolla, mutta siihen vaikutti enemmän laman synnyttämä protestimieliala kuin Martti Ahtisaaren presidenttiys, vaikka silläkin saattoi olla vaikutusta.
Vuoden 1994 vaalien toinen suuri tähti oli Elisabeth Rehn. RKP ei hyötynyt hänen kakkostilastaan mitenkään vuoden 1995 eduskuntavaaleissa.
Ilkka Hakalehto on yksi sinnikkäimpiä yrittäjiä eri vaaleissa, mutta paistattelu julkisuuden valokeilassa ei ole tuonut hänellekään menestystä. Viime presidentinvaaleissa hän sai vain prosentin äänistä.
Voitot tulevat puolueille muista syistä kuin sen takia, että ne saavat ehdokkaansa televisioon levittämään ilosanomaansa vaalien alla. Heidi Hautala on siitä hyvä esimerkki. Lähes kaikki olivat sitä mieltä, että hän oli erittäin fiksu ja osaava ehdokas viime presidentinvaaleissa. Silti hän sai vain 3,3 prosenttia äänistä - vain vajaat puolet vihreiden eduskuntavaalikannatuksesta.Nyt hän yrittää sinnikkäästi uudelleen.
Tammikuussa nähdään, onko menestys parempi. Kukaan ei voi tietää sitä etukäteen. Harva taisi osata ennakoida - eivätkä ainakaan journalistit - Rehnin menestystä 1994. Tällaiset jymy-yllätykset ovat kuitenkin äärimmäisen harvinaisia. Pienten puolueiden ehdokkaiden mukanaolo pikemminkin puurouttaa ja tylsistää kuin sähköistää vaalikeskusteluja, mutta se on hinta, joka demokratiassa pitää maksaa.
Erillä porvaripuolueilla on ainakin julkilausuttuna yksi selkeä tavoite presidentinvaaleissa: SDP:n 24 vuoden valtakauden katkaisu. Tavoite edellyttäisi uskottavan vaihtoehdon olemassaoloa jo ensimmäisellä kierroksella, mutta puolueiden oma profiloitumishalu estää sen.
RKP:n puheenjohtaja Jan-Erik Enestam yritti tehdä porvaripuolella saman taktisen vedon kuin vasemmistoliitto. Hän halusi RKP:n menevän vaaleihin ilman omaa ehdokasta, jolloin sen kannattajat olisivat joutuneet äänestämään jonkun toisen puolueen ehdokasta jo ensimmäisellä kierroksella. Puolueväki halusi kuitenkin oman ehdokkaan, Laxin.
Pienten puolueiden ehdokkaat lähtevät tavoittelemaan mahdollisimman hyvää menestystä, mutta se on vaikeaa suorassa kansanvaalissa. Äänestäjät ovat nimittäin oppineet uudet, suoran kansanvaalin pelisäännöt ja toimivat niiden mukaan jo ensimmäisellä kierroksella. Puoluelojaliteetti on kevyttä tavaraa siinä tilanteessa.
Kukaan ei tee itsestään presidenttiä julkisuuden avulla eli puhumalla ja näkymällä. Siihen tarvitaan järjestövoimaa, mutta vielä sitäkin enemmän sopiva sosiaalinen tilaus sekä hyvä imago.
Taktiikan taitokin auttaa, mutta Halosen kukistaminen edellyttäisi porvaripuolueilta yhteispeliä jo ensimmäisellä kierroksella. Se ei onnistu. Taktikointia toisella kierroksella vaikeuttaa taas se, etteivät äänestäjät kulje puoluejohdon talutusnuorassa. He äänestävät ketä lystäävät, eikä oikeiston ja vasemmiston välinen raja jaa enää suomalaisia.
Halonen voi ratkaista pelin porvarien hajanaisuuden ja vasemmistoliiton tuen takia jo ensimmäisellä kierroksella tai karata niin kauas, että se vie uskottavuuden vastaehdokkaalta toisella kierroksella.