Kirjoittaja on valtiosääntöoikeuden professori (emeritus).
Puhemies Lipponen taisi taannoin sanoa, ettei Suomen Nato-jäsenyyttä pidä nostaa vaaliteemaksi ensi kevään vaaleissa. Se tuottaisi vain sekaannusta ja harkitsemattomia kannanottoja. Tähän tapaan muistelen hänen perustelleen. Hän piti parempana, että asia otetaan esille vasta alkavalla vaalikaudella, siinä yhteydessä kun hallitus antaa eduskunnalle turvallisuuspoliittisen selonteon.
En pysty tajuamaan, että jokin aivan uusi ymmärrys puhtaalta pöydältä voisi Nato-asiassa syntyä eduskuntavaalien jälkeen. Pidän selvänä, että kannat ovat jo olemassa, pitkään kehiteltyinä.
Jos nyt vaalien alla ei haluta keskustelua ja kannanottoja, se voi olla yhteydessä vain siihen, että Suomen kansan kanta on ollut mielipidetiedustelujen välityksellä tiedossa jo pitkään: ihmisten suuri enemmistö ei halua Suomen jäsenyyttä Natossa. Puolueiden ja niiden asettamien ehdokkaiden olisi siis parempi mennä sammutetuin lyhdyin vaaleihin, jos ovat sitä mieltä, että Nato-ratkaisu vaalien jälkeen pitää tehdä vastoin kansalaisten enemmistön kantaa.
Edustuksellinen demokratia on jo sinänsä vaikea hallitsemisen tapa, kansa kun siinä on siirtänyt valtansa pienelle henkilöryhmälle, eduskunnalle, jota se voi kontrolloida vain kerran neljässä vuodessa - ja silloinkin vain muuttamalla tämän ryhmän kokoonpanoa. Vähin mitä vallansiirron lieventämiseksi voidaan tehdä on se, että vaalien alla kerrotaan ehdokkaiden ja puolueiden periaatekannat tulossa ehkä oleviin suuriin ratkaisuihin ja annetaan sen vaikuttaa siihen, miten ihmiset ääntänsä käyttävät.
Tiedän, että vastalauseita nousee: ei poliittinen elämä tuollaista ole. Mutta tuon verran täytyisi pahimmankin poliittisen realistin tunnustautua demokraatiksi - ainakin periaatetasolla.
Kansalaisten äänestyskäyttäytymiseen vaikuttaa aina jossain määrin myös se, mitä joukkoviestinnässä kerrotaan. Graafinen joukkoviestintä, ajattelen tässä sanomalehtiä, on pääosin kaupallista. Kaupalliset viestimet ilmoittautuvat vapaiksi ja riippumattomiksi. Viranomaisten harjoittamaa lehdistösensuuria ei olekaan. Sananvapauden yksi aspekti, julkaisijan vapaus, toteutuu tätä kautta. Toinen puoli sananvapaudesta on kansalaisen oikeus saada joukkoviestinnän välityksellä todenmukaista ja monipuolista tietoa. Se on paljon vaikeampi asia kuin vapaus viranomaissensuurista.
Siitähän ei ole kyse, että kaupallinen lehdistö Suomessa välittäisi suorastaan virheellistä tietoa. Mutta jokainen toimitus suorittaa aineistovalintoja, valikoi kirjoittajia ja lähteitä, värittää uutisiaan, painottaa yksiä asioita ja vähättelee toisia, esittää ennusteita, panee asioita tärkeysjärjestykseen, vaikenee joistakin kokonaan. Noudatetaan journalistisia kriteereitä, niin sanotaan, mutta sisällön antaminen näille kriteereille jatkuvassa toimitustyössä on hyvin arvostuksenvarainen asia. "Kommentin" erottaminen omaan laatikkoonsa vaikuttaa joskus kömpelöltä silmänkääntötempulta.
Kaupallisen lehdistön kaksoisluonne on paradoksi. Yhtäältä vannotaan puolueettoman tiedonvälityksen nimeen. Toisaalta pidetään selvänä sitä, että lehdellä on jokin kanta moniin yhteiskunnan ja maailman asioihin. Se esitetään ainakin pääkirjoituksessa, jota kukaan ei allekirjoita. Se on lehden kanta, instituution kanta, nimettömien kirjoittajien kanta.
Olkoon noin, jos kyse on vain pääkirjoituksista. Mutta demokratia ja tiedonvälitys kärsivät, jos laajalevikkisen lehden toimituksen linjanvedot alkavat läpäistä lehden muuta asiasisältöä. Silloin alkaa näyttää siltä, että suuret lehdet yrittävät organisoida kansan poliittista mielipidettä, astua puolueitten asemaan, jotka sentään mittauttavat kannatuksensa vaaleissa, mitä lehtien omistajat ja toimitukset eivät tee.
On hyvä, että neljän suuren sanomalehden päätoimittajat ovat tulleet ulos kaapista. He ovat ilmoittaneet pitävänsä järkevänä Suomen liittoutumista Naton kanssa jo seuraavalla vaalikaudella. Se ei ollut yllätys ainakaan noista lehdistä suurimman lukijalle. En tarkoita tässä jotakin yksittäistä pääkirjoitusta, jossa myönteinen kanta on vilahtanut. Tarkoitan lehden koko toimituslinjaa, sitä aparaattia, joka on ollut käytössä lukijoiden mielipideohjailuun.
Jossain välissä olisi hyvä käydä keskustelua demokratian ja kaupallisen lehdistön sisältöön vaikuttavien linjanvetojen suhteesta. Neljän päätoimittajan ilmoitus voi olla ensi askel kohti tällaista keskustelua.
Sidon langat yhteen. Demokratian kannalta olisi tärkeää, että Nato-keskustelu aloitettaisiin avoimesti vaalien alla. Mutta pystyykö kaupallinen lehdistö pysymään tasapuolisella linjalla tässä? En tarkoita "lukijan osastoja", vaan koko sitä aparaattia, jota käyttäen toimitus erilaisten valintojen kautta pystyy suoraan tai välillisesti esittämään yhden linjan järkevämpänä kuin toisen, jopa itsestään selvänä, ja toisen ratkaisun kannattajat populisteina, vanhaan jähmettyneitä ja ymmärrykseltään jälkeenjääneinä...
Viestinnäntutkimus on osoittanut, että EU-jäsenyyttä koskevan kansanäänestyksen alla journalistit ammattiaan harjoittaessaan pääasiassa tukivat kyllä-puolta. Oliko se kunniallista?
Politiikassa ei ole olemassa yhtä ainoaa oikeaa ratkaisua. Tiedonvälityksen tasapuolisuus, järkevien perustelujen välittäminen kahta puolta, ei ole kyyristelyä, vaan rohkeutta.
Ei ihmisten työ yleensä ole täydellistä, mutta parempaan voi aina pyrkiä.