Työpöydälläni on seissyt viime vuoden alusta pieni muovinen possu. Se on sorkistaan liimattuna kutsuun päivällisille, joissa voit joutua itse pataan.
Kutsukortti on historiallinen, sillä yksi aniharvoista lasten ja nuorten teattereista, Pieni Suomi, oli juuri saanut kuolemantuomion. Sen hotkaisi Helsingin kaupunginteatteri.
Viimeisenä tekonaan Pieni Suomi esitti johtajansa Katja Krohnin näytelmän Ison Pahan Suden, jonka ensi-iltaan tuo possu houkutteli.
Ei vaatinut suurtakaan mielikuvitusta miettiä, mitä Pienen Suomen väki tuon näytelmän esityksellään tahtoi etenkin päättäjille viestittää.
Krohnin Isosta Pahasta Sudesta ei kuitenkaan tullut kertakäyttönäytelmää.
Ei, sillä Kajaanin kaupunginteatteri on ottanut sen ohjelmistoonsa remontista kuoriutuneelle suurelle näyttämölleen.
Esitykseen on satsattu kunnolla. Todistaahan jotakin sekin, että itseään isoa pahaa sutta näyttelevä Teuvo Viljakainen on suden rooliasussaan valittu virnistelemään Kajaanin kaupunginteatterin koko syysohjelmiston kanteen.
Ilkka Laasosen ohjaama lastennäytelmä paljastuu teatterin ikiomia keinoja säästelemättä kootuksi kollaasiksi, johon mahtuvat lähes kaikki länsimaisen satuperinteen susitarinat.
Punahilkka-fanit löytävät oman versionsa, kolmen pienen porsaan ja seitsemän pikku kilin ystävät omansa ja kansansatujen kettu-karhu-susi-tarinoiden osaajillekin löytyy jotakin tuttua.
Markku Hernetkoski suorastaan mässäilee mitä taitavimmin ja perinteisimmin toteuttamillaan metsäkulisseilla, joihin valo salaperäisesti lankeaa.
Lavastus virittääkin hyvän satunäytelmäilmapiirin, joka ei sitten kuitenkaan kulje ihan realismin kakkien sääntöjen mukaan.
Ei, vaan hommassa on paljon show´ta ja yleisön aktivointia, mikä toimi ainakin koululaisten täyttämässä ennakkoesityksessä, jonka Isosta Pahasta Sudesta näin.
Tiina Siltalan tarkasti eri eläimiä luonnehtivat puvut ja Säde Oinosen nuket olivat tärkeä illuusion luoja ja tunnelmanvirittäjä.
Kainuussa(kin) riehuneeseen susi-keskusteluun tuo oman puheenvuoronsa tämä iloinen näytelmä, jossa kaikki klassiset sadut uustulkitaan.
Sen enempää Teuvo Viljakaisen nälässään suorastaan reppana susi kuin Perttu Hallikaisen massiivinen ja tyhmä karhu tai Teija Töyryn keikaroiva kettu eivät ole mitään verenhimoisia petoja vaan pohjimmiltaan sympaattisia otuksia.
Niitten vastavoimina ovat hölmöjen kilien kuoro ja itserakkautta uhoavat possut, joiden joukossa Katriina Hänninen on hykerryttävä kuten äitikilin roolissaankin.
Tähän näytelmään on koottu ainakin kolme sellaista satua, joissa susi edustaa alkuperäisversiossa pahaa ja pelottavaa. Tämänkertaisessa uustulkinnassa pelataan oikeastaan tuuttuudella, joka on olemassa ja luotetaan siihen, että lapsikatsojat tuntevat punahilkkansa sun muut ennalta. Siksipä tulkinta onkin ladattu täyteen yllätyksiä ja huikeita käänteitä, joiden juju on siinä, että tapahtuessaan toisin tutut asiat muuttuvat naurettaviksi.
Näin käy esimerkiksi Punahilkan kohdalla. Eeva Soivio on raikas ja reipas Punahilkka, joka joutuu mummon mökissä kummallisiin käänteisiin. Vähäisin käänteiden sorvaaja ei ole Johannes Korpijaakon disneymäisellä tavalla tutusti kiltti pikkuhukka, joka sotkeutuu omalla tavallaan lähes jokaiseen asiaan.
Näyttelijöillä on monia rooleja. Jos katsoo vaikkapa kuinka moneksi ja monenlaiseksi Kari Suhonen ennättää, niin ei voi muuta kuin ihailla ripeitä muodonmuutoksia, jotka ulottuvat kukosta Punahilkan mummoksi.
Kajaanilaisten syyskauden käynnistys isolla näyttämöllä kertoo selkeästä ohjelmapoliittisesta painopisteestä: lapset ovat tärkeä osa yleisöä.
Ison Pahan Suden komea, näyttävä, iloisesti ja huolellisesti toteutettu tulkinta puhuu sen puolesta, että Kajaanin kaupunginteatteri arvostaa lapsiyleisöään ja haluaa saada sitä selvästikin lisää.
Jos näytelmä alunperin tehtiin Helsinkiä varten kantaaottavaksi, se on sitä edelleen Kajaanissakin mutta alkuperäistarkoituksestaan muuntuneena. Nyt se esimerkkiä näyttämällä ottaa kantaa hyvän lastenteatterin puolesta.