Ketäpä eivät parkkisakot harmittaisi. Minäkin onnistuin Joensuussa luentomatkalla parikymmentä vuotta sitten saamaan parin tunnin sisällä kaksi pysäköintivirhemaksua, vaikka järjestäjät olivat antaneet oikein tuulilasiin kiinnitettävän lupalapun pysäköintiä varten.
Ensimmäisellä kerralla en huomannut, että piha-alue oli keskeltä jaettu kahtia yksityiseen piha-alueeseen ja puistoalueeseen ja lupalappu oikeutti vain toisella puolen pysäköintiin. Kuka sitä nyt arvaisi, että keskelle asfalttista pihaa piirretyn viivan toisella puolella alkaakin jo puistoalue.
Parin tunnin kuluttua ei käynyt sen paremmin. Yliopiston parkkipaikka oli laaja kuin lentokenttä, jossa seisoi vain pari autoa. Hämmästykseni olikin suuri, kun autolle palattuani löysin taas lapun tuulilasista. Nyt en ollut huomannut, että parkkirivin edessä olevaa kylttiä, joka edellytti siihen riviin pysäköiviltä yliopiston omaa lupalappua. Kesäyliopiston lappu ei oikeuttanut tähän riviin pysäköintiä. – Elettiin 90-luvun lama-aikaa. Päättelinkin, että suuri osa Joensuun työttömistä varmaan oli värvätty pysäköinnin valvojan apulaisiksi. Oli parasta saapua kaupunkiin seuraavalla kerralla junalla.
Parkkisakon ei luulisi tänä päivänä pientä harmistusta lukuun ottamatta herättävän kovin suuria tunteita, eihän nykyisillä bensiinin hinnoilla tahdo saada edes täyttä tankillista. Toisin on kuitenkin käynyt. Virheellisistä pysäköinneistä määrättävistä maksuseuraamuksista on tullut perustuslaillinen kiista. Kysymys ei olekaan pelkästään muutamasta kympistä vaan suuremmista periaatteista ja tuomiovallasta, eikä tätä keskustelua käydä suinkaan ensimmäistä kertaa.
Vuonna 1970 säädettiin ensimmäinen laki pysäköintivirhemaksusta, jolloin kunnalliset pysäköinninvalvojat saattoivat vahvistaa ulosottokelpoisen maksun. Entinen rikosoikeudellinen rangaistus eli sakko muutettiin hallinnolliseksi maksuseuraamukseksi. Siihen saakka tuomiovallan oli katsottu kuuluvan vain riippumattomille tuomioistuimille, minkä vuoksi poliisien kirjoittamat rangaistusmääräykset edellyttivät tuomarin lopullista vahvistamista. Kun rikosoikeudellisesta sakosta tuli hallinto-oikeudellinen maksu, samalla lopullinen päätöksentekijä vaihtui tuomarista hallintovirkamieheksi.
Pysäköintivirhemaksu vuonna 1970 oli alkusysäys kokonaiselle ryppäälle erilaisia hallinnollisia maksuseuraamuksia. Nyt meillä on joukkoliikenteen tarkastusmaksua, ylikuormamaksua, kilpailunrikkomusmaksua, öljypäästömaksua, tilaajavastuulain laiminlyöntimaksua ja niin edelleen.
Vielä sata vuotta sitten teoriassa ajateltiin, että mikä ei ole kiellettyä rikoslaissa, on sallittua. Näinhän kansalaisen vapauden piiri muotoiltiin liberalismin hengessä Ranskan vallankumouksen jälkeen. Toimintavapaus tietysti edellytti tai oli ainakin käytännössä helpompaa, jos omisti yksityistä omaisuutta.
Enää tämäkään ei pidä paikkaansa edes teoriassa. Olemme koko ajan erilaisten pykälä- ja sääntöjärjestelmien ympäröimiä. Rikoslaki sisältää vain törkeimpien kiellettyjen tekojen luettelon. Hallinnolliset säännökset ja moraalinormit tosiasiassa sääntelevät jokapäiväistä elämäämme ja myös liike-elämää.
On ymmärrettävää, että autokannan kasvaessa 70-luvulla, oli luotava nopeampi ja kevyempi valvontajärjestelmä väärille pysäköinneille, ja päädyttiin hallintomenettelyyn. Nyt meneillään olevassa kiistassa on kysymys siitä, voidaanko yksityiselle pysäköinninvalvontafirmalle antaa oikeus valvontamaksun määräämiseen vain sillä perusteella että, yritys on tehnyt valvontaa koskevan sopimuksen alueen omistajan kanssa. Pysäköijän oletetaan hypoteettisesti hyväksyneen ehdot pysäköidessään autonsa alueelle.
Virheellisestä pysäköinnistä määrätty seuraamus muuttui siis ensiksi rikosoikeudellisesta sakosta hallinto-oikeudelliseksi virhemaksuksi ja on nyt muuttumassa edelleen siviilioikeudelliseksi valvontamaksuksi. Julkisesta vallasta rangaistuksia määrättäessä pidetään yleensä länsimaissa kiinni sen vuoksi, että julkisen vallan katsotaan parhaiten takaavan kansalaisten oikeudet.
Kiista perustuslakivaliokunnan ja korkeimman oikeuden välillä koskee perustuslain 124 pykälää, jonka mukaan julkinen vallankäyttö kuuluu viranomaisille, eikä yksityisille kansalaisille tai yrityksille. Korkein oikeus puolestaan katsoi jo vuonna 2010 antamassaan ratkaisussa, että kysymys ei ole julkisen vallan käyttämisestä, vaan yksityisoikeudellisesta sopimussuhteesta ja maanomistajan oikeudesta hallita omaa aluettaan.
Maksajan kannalta on tietysti yhdentekevää, kutsutaanko lapussa määrättyä viisikymppistä sakoksi, pysäköintivirhemaksuksi vai valvontamaksuksi, jos hän pitää maksua oikeutettuna ja aikoo maksaa sen. Fyrkka kuin fyrkka. Mutta, jos maksu on väärin määrätty oikeussuojakeinoissa on eroja. Valitusmahdollisuudet ovat julkisella puolella paremmin järjestetyt.
Tämä kiista ei ratkea kuin lainsäädännöllä, koska korkein oikeus katsoo kysymyksessä olevan sääntelemättömän olotilan.
Oikeusministeriö onkin antanut uuden lakiesityksen, jossa yksityisten parkkifirmojen toimintaa säänneltäisiin lailla tarkemmin. Vaikka esitystä on haukuttu byrokraattiseksi, jonkinlaiseen säädeltyyn ratkaisuun täytyy päästä. Korkeimman oikeuden ja perustuslakivaliokunnan jatkuva keskinäinen nokittelu ei ole kenenkään edun mukaista.
Kirjoittaja on Lapin yliopiston rikosoikeuden professori.