Jääkiekko: Kärpät hävisi vii­mei­sen lii­ga­kamp­pai­lun­sa Ha­ka­met­säs­sä jat­ko­ajal­la

Pääkirjoitus: Köy­hil­le pu­toi­lee nyt vain muruja rik­kai­den ro­ko­te­pöy­dil­tä, eikä se ole edes jäl­kim­mäi­sen joukon etu

Kolumni

Kuka puo­lus­tai­si Ruotsia

Ruotsin nykyinen puolustuspolitiikka on sotilaspoliittisen peruslogiikan vastainen.

Kylmän sodan aikaan suomalaiset olivat pinteessä. Länsimaiset tarkkailijat kyselivät huolissaan,  pystyisikö Suomi todella puolustautumaan neuvostohyökkäystä vastaan. Neuvostoliittolaiset taas arvioivat avoimesti, että Suomi ei ikinä pystyisi torjumaan lännen hyökkäystä, ja tarvitsi siksi yya-sopimuksen mukaista sotilaallista apua.

Suomalaiset tiesivät, että läntinen huoli oli aiheellinen ja Neuvostoliiton tilannearvion ensimmäinen osa piti paikkansa. Silti piti vaan väittää, että puolustustahto on luja ja -kyky riittää, eikä apua tarvita
Oli jokseenkin varmaa, että kukaan ei uskonut.

Nyt Ruotsin turvallisuus- ja puolustuspolitiikan johto on samassa ahdingossa. Sen puolustuspäätös vuodelta 2009 keskittyy kansainväliseen kriisinhallintaan, luopuu yleisestä asevelvollisuudesta, perustaa palkka-armeijan  ja suuntaa aluepuolustukseen 50 000 sotilasta,  joista hädin tuskin puolet olisi ensi linjassa taistelevaa voimaa.

Ruotsalaiset joutuvat vastaamaan jokaiseen vakavaan kysymykseen ja härnäävään kompapuheeseen, että Ruotsin kansalliseen puolustukseen riittää se voima, jonka se tämän konseptin mukaan saa liikekannalle. Kukaan heistä ja heidän kuulijoistaan ei usko siihen, mutta lumepuheeseen virka-asemansa perusteella pakotetut esiintyvät niin kuin muka pitäisivät sitä totena.  

Se nähtiin viimeksi kun Ruotsin puolustusvoimain komentaja kenraali Sverker Göranson esitelmöi Helsingissä Maanpuolustuskurssiyhdistyksen kokouksessa. Häneltä kysyttiin, kuka nykyisin oikein puolustaa Ruotsia. Hän vastasi: ”me”, ja pystyi vielä sen jälkeenkin esiintymään sivistyneen ja älykkään upseerin tavoin.

Ruotsin nykyinen puolustuspolitiikka on sotilaspoliittisen peruslogiikan vastainen. Jossakin täytyy olla ulkopuolisilta huomaamatta jäänyt puuttuva osa, joka  auttaisi kokoamaan tämän arvoituksellisen palapelin järkevällä tavalla.

Ruotsalaiset eivät ole tyhmiä, taitavat pikemminkin olla niin fiksuja, että pystyvät estämään meitä ulkopuolisia huomaamasta, mitä merkittävää he ovat jättäneet sanomatta.

Arvoituksen avaimeksi ei riitä se, että Göranson myönsi puolustuspäätöksen korostavan sentään vähän liikaa kansainvälistä kriisinhallintaa.  ”Joudumme keskittymään uudelleen omaan maahamme ja sen ympäristöön”, sanoi hän. Sen ymmärtää, mutta asevelvollisuuteen perustuvan puolustusrakenteen purkamisen jälkeen sitä ei sitten enää ole, ja kattavaan kansalliseen puolustukseen pystyvää ammattiarmeijaa ei voi hetkessä luoda edes rahalla.  

Ruotsin puolustusratkaisun ymmärtämistä voisi edes vähän helpottaa historiallisen jatkumon tarjoama vihje. Kylmän sodan aikana puolueettomuutensa melkein uskonnoksi kohottanut Ruotsi hurjasteli kuitenkin samaan aikaan salavuoteessa Naton kanssa. Se oli länsiliiton eteen työnnetty tukikohta Neuvostoliiton aseellista uhkaa vastaan.

Sitä varten ei tarvittu liittoa, salasuhde riitti. Ruotsi kehitti logistisen valmiuden ottaa vastaan Naton taistelujoukkoja. Se rakensi Naton kanssa yhteensopivan ennakkovaroitus- ja ilmavalvontajärjestelmän. Se luovutti lännelle täydelliset puolustussuunnitelmansa, ja varautui mittavaan yhteistyöhön sodan oloissa. Yhdysvaltain ydinasesateenvarjo oli Ruotsin turvana. 

Ruotsin alue oli kylmän sodan aikana lännen puolustuksen ydinaluetta. Yhdysvallat sieti  ruotsalaisten ylvästelyn puolueettomuudella, sillä sai tämän pasifistisen savuverhon suojassa sotilaallisen otteen Itämeren länsirantaan. Entäpä jos tämä rakenne on syntynyt uudelleen?

  Venäjän sotilaallinen ryhdistäytyminen lisää länsiliittouma paineita Itämeren alueella. Naton puolustusvastuu ulottuu Suomenlahden eteläpuolella Narvan tasalle. Natoon kokonaan kuuluvan Baltian selustassa ja sivustassa on pelkkää liittoutumattomuutta. Puolustusoperaatioita suunnittelevat kenraalit saisivat hengenahdistusta jo vähemmästäkin kuin Itämeren nykytilanne.

Itämeren ilma- ja meripuolustus kiinnostaa länttä, vaikka Ruotsi temppuilee  liittoutumattomuudellaan, kuten Suomikin.

Rajusta puolustuspäätöksestä huolimatta Ruotsin ilmavoimilla tulee ilmeisesti edelleen olemaan satakunta ensilinjan hävittäjäkonetta ja laivastolla puolen kymmentä sukellusvenettä. Se ei ole ihan vähän Itämeren kokoisella alueella. Suomen ilmavoimat ja rannikkopuolustus ovat ilmeisesti vielä nykyisellään siedettävällä tasolla.

On turha kuvitella, että Itämeren länsiranta  ja Suomenlahden pohjoisranta olisivat valkoista aluetta Naton kartoilla, koska ne eivät ole sitä Venäjänkään suunnitelmissa. Ainakin niin kauan kun Itämeren reunavaltioiden ilmavoimat ja meripuolustus ovat teknisesti toimintakunnossa.

Ruotsin turvallisuuspolitiikan historia houkuttelee kolpakkostrategiaan. Entäpä jos sen aluepuolustuksen alasajo on tasapainotettu uudistamalla Naton kanssa aikanaan salaa luotu yhteistyösuhde. Ruotsin sotilaallinen ja poliittinenkin kriisinkestokyky vahvistuisi melkoisesti jos sen hienostuneimpien asejärjestelmien pitkän aikavälin takaajana olisi Naton painoarvo ja Yhdysvaltain teknologia.

Se olisi johdonmukaista, mutta tämän luokan salaisuus ei voi pysyä pitkään piilossa. Neuvottelu Ruotsin Nato-jäsenyydestä olisi luonteva tapa päästää tämä luuranko kaapista. Muuten se rymistelee sieltä ulos omin voimin.

Kirjoittaja on valtiotieteen tohtori, joka toimii vapaana tutkijana ja kolumnistina.