Kun Anneli Jäätteenmäki muodosti punamultahallituksensa, yleinen oletus oli, että Suomi ottaa veropolitiikassa muutaman taka-askeleen tai se jää polkemaan paikalleen. Oletus perustui analyysiin kummankin suuren hallituspuolueen veropoliittisista näkemyksistä ja tietoon siitä, mitä niissä ajatellaan todellisuudesta verotuksesta. Molemmissa puolueissa rakastetaan tulonsiirtoja, joita ei voi toteuttaa ilman korkeaa veroastetta.
Keskusta ja SDP ovat vanhoja jakopuolueita, jotka ovat perustaneet iät ja ajat poliittiset doktrinsa ja ideologiansa hyvinvointivaltion jatkuvaan kasvuun. Opin taustalla on käytännön oletus, että mitä enemmän etuuksia puolueet jakavat äänestäjilleen, sitä paremmin ne menestyvät vaaleissa. Ja jotta ne voisivat tehdä niin, niiden on yritettävä maksimoida kaikissa oloissa valtion ja kuntien verotulot.
Ajattelumalli kulkee voimakkaana läpi molempien punamultapuolueiden, ja sitä oppia ne noudattavat aina ja heti, kun se on mahdollista. Oppi on ollut kovilla lamavuosista lähtien, mutta siitä ei ole koskaan luovuttu. Esimerkiksi Esko Ahon porvarihallituksen vastaus tulopohjan pettämiseen 1990-luvun alussa oli toistaiseksi rajuin veroasteen nosto Suomessa.
Siitä ei ole toivuttu vieläkään monien vuosien korjausyrityksistä huolimatta, eikä ehkä toivuta koskaan. Hyvinvointivaltio - tai hyvinvointiyhteiskunta, kuten nykyisin sanotaan - paisuu jatkuvasti ja muuttaa muotoaan kuin ameba. Siitä ei saa otetta.
Keskusta ja SDP ovat rakentaneet nykyisen hyvinvointiyhteiskunnan noin 50 vuotta kestäneellä yhteisellä hallitustaipaleellaan, aivan erityisesti 1960-luvulta lähtien. Tosin SDP:n rooli suurempana puolueena ja hyvinvointivaltioajattelun suomalaisena pääideologina on ollut aina merkittävämpi. Kaikki suuret hyvinvointiyhteiskunnan linjapäätökset on tehty punamultakausilla, eikä niitä ole purettu sinipunahallitusten aikana. Niihin on tehty vain pieniä korjausliikkeitä.
Vaikka valtiovarainministerin salkku kuului Ahon hallituksessa kokoomuksen Iiro Viinaselle, keskustan ministeriryhmä vaikutti hyvin voimakkaasti silloiseen veropolitiikkaan. Keskustan ryhmän sisällä taas silloisella sisäministerillä Mauri Pekkarisella oli avainrooli hallituksen veropolitiikan muotoilussa. Hän oli yksi tuloveron kiristysten pääarkkitehtejä.
Pekkarinen pääsi itseoikeutetusti Jäätteenmäen hallitukseen, vaikutusvaltaiseksi kauppa- ja teollisuusministeriksi. Pekkarisen asema keskustassa on niin vahva, ettei hänen sivuuttamisensa hallituksesta olisi tullut kuuloonkaan. Jos Jäätteenmäki olisi niin menetellyt, hän olisi vain kaivanut kuopan itselleen. Pekkarinen osaa ja tietää ehkä enemmän kuin kukaan toinen keskustan nykyisessä eduskunta- ja ministeriryhmässä, ja hänen työtarmonsa on uskomaton.
Jäätteenmäen kannalta on fiksumpaa, että Pekkarisen kyvyt ovat hallituksen käytössä silläkin uhalla, että hän tuskin malttaa olla opastamatta itseään kokemattomampaa pääministeriä keskusta ministeriryhmän sisällä. Jäätteenmäen ja Pekkarisen välillä jo pitkään vallinnut kauhun tasapaino on ja pysyy.
Ministeriys avaa Pekkariselle ovet hallituksen sisäpiireihin, ja jo nyt on nähty, että hän haluaa oman kädenjälkensä myös uuden hallituksen verolinjaan. Hallituksen lisäbudjettineuvottelut eivät suinkaan sujuneet niin sopuisasti kuin ulospäin näytti. Keskustan ministeriryhmän sisällä jouduttiin käymään kova vääntö ennen kuin hallitus hyväksyi valtiosihteeri Raimo Sailaksen esittämät tuloveronalennukset ja tasasuuret taulukkotarkistukset kaikkiin tuloluokkiin jo heinäkuun alusta lukien.
Vaikka veropäätökset olivat Pekkariselle kaikkea muuta kuin mieluisia, hän puolusti niitä urheasti eduskunnassa. Kannattaa kuitenkin kiinnittää huomiota siihen, mitä hän sanoi. Hän paljasti nielleensä yleisesti vaaditun ja suistutusta osakseen saaneen päätöksen vain, koska hallituksella ei ollut muita mahdollisuuksia. Sen oli pakko alentaa veroja suhdannetilanteen takia nopeasti ja pakko tehdä tasasuuret taulukkotarkistukset veroteknisistä syistä.
Jos vaihtoehtoja olisi ollut, pieni- ja keskituloisten tuloverotus oli alentunut enemmän. Pekkarinen kiirehti lisäämään, että ensi vuoden alussa toteutettavat tuloveronkevennykset noudattavat sitten keskustan linjaa. Lausunto on lupaus, ja pääministerikin on puhunut samaan suuntaan, mutta pystyykö Pekkarinen sitä lunastamaan, on kokonaan eri asia.
Veropolitiikan valmistelusta vastaa nimittäin sosiaalidemokraattinen valtiovarainministeri Antti Kalliomäki, joka osoittautui ainakin ensimmäisissä päätöksissään ja lausunnoissaan yllättävän jämäkäksi valtion kirstunvartijaksi. Kalliomäen aiempien poliittisten lausuntojen perusteella oli pelättävissä, että hän pehmenisi vanhojen jakopoliitikkojen edessä.
Hyvän poliittisen käytännön mukaisesti pääministerin kuuluu tukea valtiovarainministeriä. Jäätteenmäki voi joutua tekemään ikävän valinnan Pekkarisen ja Kalliomäen välillä.
Hallitusvastuuseen jouduttuaan keskusta on jo syönyt sanoja, joita sen edustajat lausuivat veropolitiikasta vaalien alla. Jäätteenmäkeä ja Pekkarista on jo pilkattu ja osoitettu siitä sormella.
Mutta mitä siitä, jos omaatuntoa kolkuttaa. Pääasia on, että hallitus teki maan kannalta järkeviä päätöksiä. Puoluepolitiikan pitääkin väistyä silloin, kun se ajautuu ristiriitaan yleisen edun kanssa.
Pääministeri johtaa koko hallitusta ja on vastuussa koko maasta. Paavo Lipponen, Esko Aho ja Harri Holkeri mielsivät roolinsa laaja-alaisesti ja aiheuttivat usein kiukun purkauksia omissa puolueissaan, kun he eivät suostuneet ottamaan huomioon niiden etuja riittävästi. Nyt on Jäätteenmäen vuoro astua samaan rooliin. Jos hän tekee niin, keskustan verolinja voi murtua toistekin.