Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen mukaan vuonna 2014 Suomen sosiaaliturvan menot olivat 65,6 miljardia euroa ja terveydenhuoltomenot 19,5 miljardia euroa. Yhteensä tämä tekee 85,1 miljardia euroa eli 41,4 prosenttia bruttokansantuotteestamme ja 15 579 euroa jokaista asukasta kohden.
Toisaalta meidän pitäisi olla ylpeitä siitä, että olemme pystyneet noin järkyttävän suuren laskun hoitamaan, toisaalta meidän pitäisi olla kauhuissamme siitä, että sosiaali- ja terveydenhuollon menot ovat päässeet, tai on päästetty, paisumaan kuin ilmapallo, johon puhalletaan, kunnes se lopulta räjähtää kasvoille.
Toiset meistä maksavat yhteiskunnan menoista enemmän kuin toiset, ja toiset meistä aiheuttavat yhteiskunnalle enemmän kuluja kuin toiset. Näin kuuluu ollakin, ei ole sankareita ja konnia, vaan kyseessä on länsimaisen hyvinvointiyhteiskunnan aikaansaannos, joka pyrkii takaamaan, että myös kaikkein heikoimmassa asemassa olevista pidetään huolta.
Valitettavasti on käynyt niin, että yhteiskuntamme meille tarjoamat oikeudet ja vapaudet ovat kääntyneet meitä itseämme vastaan. Enää ei ole kyse siitä, mikä on oikein ja oikeudenmukaista, vaan siitä, miten varmasti saamme kaiken, mikä meille lain mukaan kuuluu.
Eläkejärjestelmämme on kehitetty turvaamaan työuransa päättäneiden toimeentulo, mutta tuskin sen tarkoituksena on alun perin ollut mahdollistaa joillekin jopa 40 000 euron kuukausieläkkeitä. Lapsilisät, vanhempainraha ja kotihoidontuki ovat helpottaneet perheenlisäystä, mutta ei alun perin ole varmasti ollut tarkoitus tukea lapsilisän muodossa perheitä, joissa vanhempien kuukausitulot ovat kymmeniä tuhansia euroja. Aina laki ja kohtuus eivät osu yksiin.
Monissa etuuksissa voisi varsin hyvin olla katto ja tulorajat niiden saamiseksi. Oikeat rajat löytyvät, kun ihan vakavissaan mietitään, mikä on kohtuullista, tarpeellista ja oikeudenmukaista.
Työttömyys on monessakin mielessä aikamme pahimpia vitsauksia. Jokin on mennyt pahasti pieleen, kun yhteiskuntamme on kaikessa hyvyydessään luonut järjestelmän, jossa on kannattavampaa olla tekemättä työtä kuin käydä töissä. Koska yhteiskunnan vastuu on jo ajat sitten syrjäyttänyt yksilön oman vastuun, on vaikea löytää työtöntä, joka lähtisi töihin, jos hän voi kaikkine tukineen ja etuuksineen saada saman verran rahaa mitään tekemättä.
Vastoin omaa haluaan työttömänä olevia ei missään nimessä saa syyllistää. He tekevät varmasti kaikkensa, jotta löytäisivät itselleen töitä. Heitä pitäisi tukea ja auttaa entistä enemmän ja paremmin. Valitettavasti vain on myös niitä, joiden työttömyyden selittää krooninen lorvikatarri, heitä, jotka eivät todellakaan halua töitä häiritsemään vapaa-aikaansa. Omasta halustaan työttömät ovat ilmiö, josta ei saisi puhua, mutta josta pitäisi puhua.
Suuri osa sairauksistamme johtuu huonoista elämäntavoistamme ja valinnoistamme. Vapautemme ja oikeutemme, nautinnonhalumme ja pyrkimyksemme päästä kaikesta mahdollisimman helpolla tekevät meistä löysiä vetelyksiä. Oletamme, että yhteiskunta hoitaa meidät, vaikka söisimme, joisimme ja vetelehtisimme itsemme sairaiksi ja toimintakyvyttömiksi. Olemme unohtaneet vastuun itsestämme.
Sen sijaan, että aina vain pohditaan, miten alati paisuvat sosiaali- ja terveydenhuollon menot saadaan katettua, olisi järkevämpää miettiä, miten niitä voidaan pienentää. Seurausten ohella olisi aiheellista hoitaa myös syitä.
Järjestelmässä on korjattavaa, tietenkin, mutta kaikkein eniten parantamisen varaa löytyy meistä itsestämme. Vaikka tiedämme, mikä on oikein ja meille hyväksi, emme toimi niin.
Aika on kiistatta osoittanut, että jos meillä on vapaus tehdä huonoja valintoja, me myös teemme huonoja valintoja. Siksi yhteiskunnan onkin ohjattava meitä oikeaan suuntaan. Sokeria, kovia rasvoja, tupakkaa ja alkoholia tulisi verottaa huomattavasti nykyistä enemmän. Jos emme herkkujemme hinnannoususta ottaisi opiksemme, ainakin meitä ja aiheuttamiamme vahinkoja voisi hoitaa kertyneillä veroilla. Työttömänä pysyminen ei saisi olla työn tekemistä houkuttelevampi vaihtoehto, ja työn antamista tulisi helpottaa kaikin tavoin.
Keinoja nykyistä paremmin voivan yhteiskunnan saavuttamiseksi on, mutta tähän asti, ja luultavasti myös tästä eteenpäin, ovat esteenä olleet sekä poliittinen kyvyttömyys että haluttomuus. Kaikkien etu ei ole joidenkin etu.
Nämä ohjeet kirjoitan itselleni, mutta uskon, että mitä useampi niitä noudattaisi, sitä enemmän yhteiskunnallemme jäisi varaa vahinkojen korjaamisen sijaan esimerkiksi entistä laadukkaampaan lasten- ja vanhustenhoitoon, koulutukseen ja sivistykseen. Siispä: Näe vaivaa, ponnistele, arvosta työtä, syö terveellisesti, vältä alkoholia, älä tupakoi, huolehdi kunnostasi ja terveydestäsi.
Kirjoittaja Jyri Paretskoi on kirjailija Iisalmesta.
Kolumni