Kirjoittaja on Kuusamon terveyskeskuksen ylilääkäri ja kirjailija.
Kun sairastun, menen vastaanotolle. Terveyskeskukseen, työterveyshuoltoon tai yksityislääkärille. Lääkäri tai terveydenhoitaja tutkii, käyttää ehkä apuna laboratoriota ja röntgeniä, päättelee sairaudelle jonkin nimen ja suunnittelee hoidon. Hoitona voi olla lääkitys ja sairausloma.
Jos lääkäri ei itse saa selville sairautta, hän kysyy neuvoa erikoislääkäriltä tai tekee lähetteen sairaalaan. Lähete tehdään myös silloin, jos lääkäri on saanut sairauden selville, mutta hoito vaatii esimerkiksi leikkauksen.
Kun lähete menee keskussairaalaan, sen lukee erikoislääkäri, määrittää tutkimusten tai hoidon kiireellisyyden ja asettaa potilaan sen mukaiseen jonoon.
Jos sairaus estää työnteon, potilas hakee lisää sairauslomaa ja ostaa mahdollisesti lisää lääkkeitä, jotta pärjäisi hoitoa odotellessaan.
Kuka tämän lystin maksaa?
Jos tautina on tavallinen angiina, potilas maksaa terveyskeskusmaksun ja lääkkeet, muutamia kymppejä. Terveyskeskuksen kulut - noin satasen - maksaa kunta. Viiden päivän sairausajan palkan maksaa työnantaja. Kunta saa kustannuksiinsa valtionosuutta, joka vaihtelee riippuen muun muassa kunnan väestörakenteesta, sairastavuudesta ja syrjäisyydestä. Jos potilas onkin käynyt yksityislääkärillä, hänen osuutensa nousee, mutta mukaan tulee myös Kela, joka korvaa pienen osan yksityislääkärin perimästä palkkiosta.
Jos taas potilaalle pitää tehdä keinonivelleikkaus, terveyskeskus ottaa röntgenkuvia ja tarvitaan ehkä 2-3 käyntiä, ennen kuin lääkäri osaa ratkaista leikkaustarpeen. Kunnan kulut suurenevat. Potilas saattaa tarvita kalliita kipulääkkeitä, jolloin potilaan kustannukset kasvavat, mutta myös Kela joutuu korvaamaan lääkkeistä. Kela korvaa myös matkakustannuksia sairaalakäynneistä.
Itse leikkaushoito maksaa kymppitonnin, josta tulee lasku kunnalle. Kunta saa siihenkin kuluun valtionosuutta. Suurin kustannus on kuitenkin työikäisen potilaan sairausajalta saama päiväraha, jonka maksaa Kela joko työnantajalle tai suoraan potilaalle. Tämä kustannus tulee suureksi, koska leikkausjonotus venyy usein kuukausien mittaiseksi.
Yhden potilaan hoito keskussairaalassa voi maksaa kunnalle jopa yli 100 000 euroa. Pitkä tehohoitojakso, vaikea psyykkinen sairaus, jotkut syöpähoidot tai elinsiirrot, esimerkiksi. Tällaisissa sairauksissa myös sairauslomat ovat pitkiä. Sairauslomista, ambulanssikyydeistä tai kalliista lääkkeistä tulevat kustannukset saattavat olla suuret.
Inhimillinen hätä on luku sinänsä, eikä sitä mittailla rahassa. Julkisuudessa on puhuttu ongelmasta, että kalliit hoidot eivät ole ennakoitavissa kunnan budjetissa. Pieni kunta voi mennä niiden takia konkurssiin. Tämä on kuitenkin ongelmista pienimpiä: yksikään kunta ei ole tehnyt konkurssia, kriisikunnaksi joutumisesta kalliita erikoissairaanhoitoja on kyllä syytetty. Kun sairaudet kuitenkin vaihtelevat, seuraava vuosi saattaa sitten sujua ilman ainuttakaan kallista hoitoa.
Paljon isompi ongelma on, että kunta valtionosuuksineen maksaa vain vastaanottotyön ja sairaalahoidon. Avohoidon kalliit lääkkeet, potilaiden matkakustannukset ja pitkittyvät sairauslomat eivät liikuta kuntaa tai sairaalaa mitenkään. Niin kunnasta ajaa 15 taksia ja kaksi ambulanssia aamuisin keskussairaalaan ja sairaala pitää - jos onnistuu - jonot juuri hoitotakuurajan alapuolella.
Kelasta on esitetty, että nykysysteemi korvattaisiin vakuutusjärjestelmällä. Kunta ottaisi asukkailleen sairaanhoitovakuutuksen. Vakuutusmaksu olisi jokin könttäsumma asukasta kohden vuodessa. Kunta saisi maksuun valtionosuuden kuten nykyisinkin. Vakuutusyhtiö - esimerkiksi Kela - järjestäisi sairaanhoidon kunnan asukkaille, myös erikoissairaanhoidon. Vakuutusyhtiö etsisi edullisimmat sairaalat ja vastaanotot kilpailuttamalla. Kilpailutuksessa huomioitaisiin myös hoitojen nopeus, lääkkeiden käyttö, potilaskuljetukset ynnä muut. Kun yksi taho vastaisi kokonaisuudesta, ketju pelaisi nikottelematta.
Vakuutusjärjestelmässä on hyviä puolia, mutta voi olla huonojakin. Mieleen nousee 70-luvun Lääkintöhallitus, joka hallitsi pikkutarkasti koko maan sairaanhoitoa muun muassa syynäämällä jokaisen terveyskeskuksissa kulutetun markan, jotta oliko se "hyväksyttävä kustannus". Vakuutusyhtiö olisi vielä vahvempi keskus, koska se hallinnoisi myös sairauslomat, lääkkeet ja vielä matkatkin.
Niin ikään voidaan kysyä, miten Helsinki - siellähän se keskus olisi- pystyisi ohjaamaan yksittäisiä vastaanotoilla annettavia hoitoja. Lisää satraappeja?
Hankalin haitta olisi ennalta ehkäisevässä työssä. Kunnat sitä tekevät, vaikka tulokset näkyvät ehkä joskus vuosikymmenien kuluttua vähenevänä sairastavuutena. Vakuutusyhtiötä tuskin kiinnostaisi muu kuin tehokas sairaanhoito.
Olisiko pienempi mullistus siirtää terveyskeskuksille ja sairaaloille osa Kelan sairauspäivärahasummasta, joka on vajaa miljardi euroa vuodessa edellytyksellä, että jonot ja sairauslomat lyhenevät.
Vastuu kalliista lääkkeistä voitaisiin myös siirtää sairaaloille, rahoituksena vastaavasti osa Kelan lääkekorvauskustannuksesta, joka on runsas miljardi vuodessa.
Mitä vakuutusjärjestelmä tai nykyrahoituksen korjaus edellä esitetysti merkitsisi yksittäiselle potilaalle? Nopeampaa hoitoon pääsyä kyllä, mutta perusasia eli potilaan ja lääkärin kohtaaminen nokitusten vastaanotolla ei siitä miksikään muuttuisi.