Ne kyyneleet tulivat täysin yllättäen. Tavallisena tiistai-iltana, kotisohvan mutkassa. Telkkari ei näyttänyt maailman kauheuksia saati koskettavaa elokuvaa. Sen sijaan ruudussa pyörähti käyntiin Duudsonit tuli taloon -sarjan uusi kausi. 11-vuotiaan veljenpojan suosikkiohjelma.
Jaksossa nelikko vieraili kolmen sympaattisen kehitysvammaisen miehen luona. Eskolla, Pasilla ja Olli-Pekalla oli kavereiden puute. Esko vietti päivässä tuntikausia Facebookissa, jossa hänellä oli 12 kaveria.
Kyynelkanavat aukenivat jo ohjelman alkumetreillä, kun kun rämäpäinen duudsoni Jukka Hildén sanoi vetistellen: ”Tekee hemmetin surulliseksi ajatella, että heillä ei ole kavereita.”
Yksinäiset kehitysvammaiset ja yksi kyyneliä vuodattava mies riittivät avaamaan hanat kotikatsomossa. Posket kastuivat ja räkä tursusi nenästä.
Tunteenpurkauksen jälkeen nauratti ja nolostutti yhtä aikaa. Miten tässä taas näin kävi?
Tv-ohjelmien Twitter-kommentit paljastavat, etten ole kyyneleideni kanssa yksin. Ohjelmat liikuttavat, olivatpa ne ennalta miten käsikirjoitettuja tahansa. Yksi jos toinenkin myös tunnustaa julkisesti tirauttavansa itkut ruudun äärellä.
Etenkin miesten kyyneleet saavat tv-kansan herkistymään. Ennen ajateltiin, että tosimiehen silmät eivät kostu. Tosimies menee suomalaisella sisulla läpi harmaan kiven, suru ja pettymys niellään hammasta purren.
Toisin on nyt. Miehen itku ei ole enää koko kansan vartioima salaisuus. Kun tunne vie voiton, kyyneleet saavat tulla. Ja kun mies itkee ruudussa, tunteellinen televisionkatsoja itkee kotisohvalla.
Kotimaisessa tv-viihteessä kyyneleiden arvo on huomattu. Taidonnäyte miesitkun jalostamisesta ruutuihin oli ehdottomasti muutaman vuoden takainen dokumentti Miesten vuoro.
Ajan patinoimilla saunanlauteilla vuodatettiin niin hikeä kuin kyyneleitä, kun miehet kertoivat riipaisevia tarinoita elämästään. Väitän, että kyynelten Tonava virtasi kotikatsomoissa läpi Suomen.
Tv-sarjoista Nelosen Vain elämää -ohjelma on onnistunut koskettamaan niin mukana olleita artisteja kuin katsojia. Satuhäät-ohjelmassa puolestaan sulhanen ei meinannut vollotukseltaan saada vihkivalaansa luettua. Ei kuitenkaan voinut kuin nauraa, kun rakastunut Rauno joutui hääjuhlassa komentamaan bestmania: ”Lisää nessuja, saatana!”
Maikkarin Kadonneen jäljillä -ohjelmassa päähenkilö etsii jopa vuosikymmeniä kadoksissa ollutta sukulaistaan. Draaman kaari on rakennettu aina samalla tavoin, joten tunteikas katsoja osaa varautua tunneryöppyyn oikealla hetkellä. Toisaalta kaava on jo niin tuttu, ettei se aina jaksa itkettää. Tulee pettynyt olo: olipa huono jakso. Parhaat itkut televisionkatsoja saakin silloin, kun sitä vähiten osaa odottaa.
Koskettavimpia ovat kuitenkin tilanteet, joissa tunteet tulevat pintaan suorassa lähetyksessä. Medialle on mannaa, kun miesurheilija ei pysty tv-kameroiden pyöriessä pitämään tunteita kurissa. Sotšin olympialaisissa itki niin Kaisa Mäkäräinen, Tanja Poutiainen kuin koko naisten jääkiekkojoukkue, mutta lööpit rustattiin uusiksi vasta, kun raavaan mieskiekkoilijan silmät kostuivat.
Ylen toimittaja Kaj Kunnas teki itkemisestä oman taiteenlajinsa Sotšissa. Jääkiekkopronssin ratkettua haastattelupisteellä vuodatettiin mieskyynelten virta: Teemu Selänne itki, Kimmo Timonen itki, Sami Salo itki. Katsoja puolestaan ei tiennyt itkeäkö vai nauraako, kun Kunnas huudahti: ”Teemu, mäkin itken!”
Duudsoneiden kanssa itkut eivät suinkaan jääneet kauden avausjaksoon. Katsojalle tulee aidosti tunne, että ohjelman avulla perheiden umpisolmut aukeavat. Kohellus-nelikko on onnistunut muokkaamaan ohjelmastaan tiistai-iltojen itkettäjän vailla vertaa.
Kolumni