Ilmastonmuutos, koulutus, nuorten syrjäytyminen, maahanmuutto, vanhusten hoivapalvelut – nyt eduskuntavaalien aikaan keskustelu on vilkkaimmillaan kansalaisia eniten kiinnostavista ja koskettavista teemoista.
Mutta on myös suuri ryhmä kanssaihmisiä, joita eivät mainitut aiheet kovinkaan liikuta eivätkä keskusteluta. Vaikeasti päihdeongelmaisella ei ole voimavaroja eikä kiinnostustakaan puolustaa oikeuksiaan.
Lisäksi päihdeongelmia ylipäätänsäkin ympäröi sitkeä vaikenemisen ja häpeän muuri.
Asiantuntijoiden mukaan esimerkiksi Oulun seutukunnan päihdehoidon resurssit ovat riittämättömiä. Erityissairaanhoidosta puuttuu päihdepsykiatrian resursseja. Päihdeongelmaisten oireita hoidetaan hankkimalla tukiasunto, määräämällä muutama käynti A-klinikalla ja lääkkeitä. Varsinainen perusongelma jää hoitamatta.
Mitä todellakin voisimme tehdä yhteiskuntamme huono-osaisuuden vähentämiseksi erityisesti, kun ongelmat liittyvät päihteiden ongelmakäyttöön? Kuka ja ketkä voisivat toimia huono-osaisuuden ääninä? Me kaikki. Kysymys on koko yhteiskunnassamme huomattavasti laajempi kuin pelkästään kaupunkien ja kylien näkyvillä olevat huono-osaiset ja asunnottomat.
Vakavat päihdeongelmat koskettavat tuhansia muitakin kuin katukuvassa olevia, myös kodeissa ja työpaikoilla vaiettuja ja piilossa olevia.
Liian monet suomalaiset lapset pelkäävät viikonloppuja ja kesäloman aikaa – yksinkertaisesti siksi, että kaljatölkkien kolistelu ja vanhempien sekä heidän vieraidensa yhä epämääräisemmäksi ja kovaäänisemmäksi muuttuva puhe ja huuto pelottavat.
Liian monet vanhukset pelkäävät eläkepäivänä kotiin tunkeutuvia aikuisia jälkeläisiään, joille on pakko antaa osa vähistä rahoistaan.
Jo ihan sen takia, että hän on minun lapseni. Hänen arvonsa ihmisenä ja lapsenani ei ole mihinkään kadonnut, monista yhteisesti koetuista vaikeuksista huolimatta.
Suomessa syntyy vuosittain satoja lapsia, joiden synnynnäiset vammat johtuvat äitien päihteiden käytöstä. Voimme itse kukin ottaa vastuuta lähipiirissämme tapahtuvasta lasten ja vanhusten kaltoinkohtelusta ja huonosta kohtelusta. Yhteiskunnassa on monia väyliä ilmoittaa niistä eteenpäin.
Viime vuosien uusi ilmiö ovat ilmaisen ruoan jakopisteet suurimmissa kaupungeissa. Myönteistä on myös, että aamiaista ja aterioita tarjoavat muun muassa eri seurakuntien toimipisteet. Nämä eivät voi olla kuitenkaan pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan pysyviä ratkaisuja huono-osaisuuteen.
Yhdenvertaisuus edellyttää syrjimättömyyttä. Kaikki olemme ihmisinä saman arvoisia, kanssaihmisiä toisten joukossa, myös ne yhteiskunnan huono-osaisimmat, jotka eivät mahdollisesti apua huolisikaan. Satojatuhansia ihmisiä koskettaviin vakaviin, päihteistä johtuviin ongelmiin täytyy löytyä sivistyneen yhteiskunnan ratkaisuja, joiden myötä myös vaikeneminen niistä loppuu.
Marja Irjala
KT, ekonomi, järjestöneuvos
Oulu
Lue lisää lukijoiden mielipiteitä päivän Kalevasta!
Näin lähetät mielipidekirjoituksen Kalevaan.