Sisäministeri Petteri Orpo otti keskiluokan kaverikseen pyrkiessään kokoomuksen puheenjohtajaksi ja ajautui keskusteluun siitä, ketkä keskiluokkaan kuuluvat.
Professori Anu Kantolan mielestä keskiluokka päättää, kuinka Suomessa jatketaan tästä eteenpäin: ollaanko vihaisia ja sisäänpäin kääntyneitä vai avarasti ajattelevia ja eteenpäin katsovia.
Luokkakeskustelu on palannut, enkä pidä siitä. Luokkajako on ihmisten erottelemista, ei yhdistävien asioiden korostamista.
Keskiajalta periytynyt säätyjärjestelmä ja itsenäisen Suomen luokkajako olivat vakavia ilmiöitä. Yhteiskuntaluokka kertoi ihmisen ammatista, tulotasosta, identiteetistä ja vaikutusvallasta.
Luokkajako kuvasi epätasa-arvoa. Epäoikeudenmukaisuus oli osa luokkayhteiskuntaa, kun köyhän mahdollisuudet olivat rajatummat kuin rikkaan. Lahjakkuus ei taannut hyvää elämää.
Koulutus ja ahkeruus olivat väyliä vauraampaan elämään sotien jälkeen. Elintaso nousi ja luokkajako hämärtyi.
Vähitellen ammatti-identiteetti on korvannut luokkaidentiteetin: opettajat, lääkärit ja apteekkarit ovat oman ammattikuntansa edustajia, samoin sairaanhoitajat ja sosiaalityöntekijät.
Kuvaavaa on, että sana maatalousyrittäjä on korvannut sanan talonpoika. Rakennuksilla ja teknologiateollisuudessa ahertavat ovat oman alansa ammattilaisia, ja harva kokee, että heillä olisi toimialat ylittävä yhteinen työläisen identiteetti.
Monen toimistossa tai oppilaitoksessa työskentelevän on vaikea sijoittaa itseään alemman tai ylemmän toimihenkilön luokkaan. Ajatus siitä, että olisi alhaisempi tai ylhäisempi suhteessa toiseen, tuntuu vieraalta. Tärkeämpää on oman työn sisältö, palkka ja tulevaisuudennäkymä.
Uudelle luokkakeskustelulle on myös perusteita. Koulutuksen periytyvyys on lisääntynyt: akateemisten vanhempien lapset opiskelevat muita todennäköisemmin yliopistossa.
Luokkayhteiskunnan paluusta kertovat myös terveyserot. Koulutetuilla ja hyvätuloisilla on pitempi ja terveempi elämä.
Luokkajako voi vahvistua, jos kotitausta sanelee tulevaisuutta: jos opintotuki ei kannusta pienituloista opiskelemaan ja yhteiskunnallinen ilmapiiri latistaa.
Vastuullista olisi nyt kannustaa lapsia ja nuoria toteuttamaan unelmiaan ja uudesta ammatista haaveilevia kouluttautumaan uudelleen. Ammatti- ja luokkakierto on paljon tärkeämpää kuin se, että luokkakeskustelusta otetaan voimaa puoluepoliittisiin kamppailuihin.
Suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan vahvuus on ollut pienet erot tuloissa ja elämäntavoissa. Auto, omistusasunto ja lomamatka ovat olleet tavallisia johtajan, sihteerin ja muurarin perheissä. Samasta marketista on ostettu ruuat ja samaan päiväkotiin viety lapset.
Jos luokkajako vahvistuu, se voi tarkoittaa yleisen luottamuksen heikentymistä, kärjistyksiä työmarkkinoilla ja pahimmillaan erilaisten ihmisten kohtaamattomuutta ja kyvyttömyyttä asettua toisen asemaan. Ajatus siitä, että täällä olisi suuren maailman tapaan aidat tonttien ympärillä, valvontakamerat kotiporteilla, vartioidut puistot ja pelottavat lähiöt, ei tunnu hyvältä.
Vaikeuksissa oleva Suomi tarvitsee erottelun sijaan yhteisvastuuta. Sitä, että paremmin pärjäävät vaativat vähemmän, heikommat saavat tarpeellisen ja kaikilla on elämässään mahdollisuus ykkösluokkaan.
Kirjoittaja on Ajatuspaja e2:n johtaja, YTT