”Kuka hullu laittaa lehmän kuvia sei­näl­leen?” – Kar­jak­ko-ku­van­veis­tä­jä Miina Äk­ki­jyr­kän ei ole ikinä tar­vin­nut miettiä am­ma­tin­va­lin­taan­sa

– Keväällä Singaporessa ollessani olin hirveän väsähtänyt töihini. Mietin, että kuka hullu tuollaisia lehmän kuvia laittaa seinälleen, ne pitäisi vain tuhota, nehän ovat ihan roskia, taiteilija pohtii.

Kuva: Vesa Moilanen

Kuvaveistäjä Miina Äkkijyrkällä on pitänyt kiirettä. Hän on pystyttänyt näyttelyitä keväästä lähtien eri paikkakunnille ja antanut useita haastatteluja lähestyvän elämäkertakirjansa sekä 70-vuotissyntymäpäivänsä tiimoilta.

– Pitäisi suunnitella sellainen kesä, että siitä saisi nauttia, eikä olisi niin hektistä työputkea. Vanhemmiten vähän rasittaa, että on niin hidas, mutta vielä olisi hirveästi unelmia ja kovasti pyyntöjä. Nyt pitäisi jo tehdä ensi kesää, Äkkijyrkkä kertoo.

Äkkijyrkän unelmat liittyvät pitkälti työhön. Hän esimerkiksi toivoisi saavansa enemmän eurooppalaista yleisöä.

– Eurooppalainen yleisö on tosi kranttua. Aasiassa on taas niin paljon tarjontaa, että siellä hukkuu massaan, mutta ei sekään haittaa minua. Teosten roudaaminen ja vakuuttaminen on vain hirveän kallista.

– Haluaisin myös, että veistokset saisivat hyviä koteja ennen kuin aikani jättää. Sitä katsoo niiden perään kuin lastensa.

Äkkijyrkkä on kyseenalaistanut itseään ja töitään paljon vuosien varrella.

– Keväällä Singaporessa ollessani olin hirveän väsähtänyt töihini. Mietin, että kuka hullu tuollaisia lehmän kuvia laittaa seinälleen, ne pitäisi vain tuhota, nehän ovat ihan roskia.

Äkkijyrkän elämäkerran käsikirjoittaja totesi tuolloin, että voisi ottaa lehmätaulun seinälleen. Nuo sanat jäivät mietityttämään, ja seuraavana päivänä Äkkijyrkkä päätyi maalaamaan vanhan taulupohjan päälle.

– Se lähti käsistä. Maalasin varmaan kuukauden yötä päivää. Suomessakin maalasin samalla hurjuudella.

Itsekritiikistä ei Äkkijyrkän mukaan pääse koskaan irti.

– Taiteilijoilla itsekritiikki on ilmalaiva, jolla matkustetaan parempiin suorituksiin.

Äkkijyrkkä sanoo työnsä olevan ”yhtä roudaamista”. Nautoja ja hevosia omistavalla taiteilijalla kuntoa kuitenkin riittää, vaikka polvi kipuileekin.

– Kotona ollessani teen iltanavetan itse. Matkoilla ollessani homma on lomittajan hoteissa. Poikimisten aikaan olen yleensä paikalla.

Äkkijyrkkä suomii mediaa, jossa hänelle on annettu ”raisun naisen rooli”. Hän ei koe tarvetta kuvailla itseään.

– En halua ollenkaan kiinnittää huomiota itseeni. Haluan kasvaa naisena, eheytyä, ymmärtää, viisastua ja katsella hengellisin silmin maailmankaikkeutta. Se on yltäkylläisen elämän perusedellytys.

Äkkijyrkällä oli jo lapsena tunne, että hän on syntynyt kuvanveistäjäksi.

– Ikinä ei ole ollut sellaista, että pitäisi odottaa murrosikää tai aikuisuutta ammatinvalinnassa. Tein ihan näköisiä veistoksia jo kansakouluiässä, naapurin Martta ompeli lehmille kankaasta kaulat, että niiden pää liikkui.

– Olen kuitenkin kokeillut kaikkea murrosiässä, ollut kaupassa töissä ja karjakkona. Ne eivät tuntuneet omilta.

Kuvanveistäjä puhuu surumielisesti pakkolähdöstä Vuosaaressa sijaitsevalta Skatan tilalta, jossa hän asui yli vuosikymmenen.

– Se lähtö oli onneton ja karmea. Juuri aloittamani peltilehmätuotanto katkesi kuin kananlento. Vasta nyt noin 10 vuoden päästä olen tullut vähän takaisin siihen taiteilijan rooliin.

– Voin paljastaa, että tuolla lehmipaikassa on ensimmäistä kertaa Skatan jälkeen jalusta otettu esiin ja hitsattu siihen jalka. Saa nähdä, tuleeko se valmiiksi, mutta tästä se yleensä alkaa versomaan.