Euroopan yhdentymisen tavoitteena on luoda mantereellemme rauhaa, vakautta, turvallisuutta ja vaurautta. Tämän päämäärän saavuttamiseksi EU:ssa on luotu yhteiset toimielimet, joiden tehtävänä on perustarkoituksen toteutuminen eli mantereemme yhteisten intressien hyvä hoitaminen. Myös EU-sopimuksen I artiklassa todetaan, että "unionin päämääränä on johdonmukaisella ja yhteisvastuullisella tavalla järjestää jäsenvaltioiden väliset suhteet ja jäsenvaltioiden kansojen väliset suhteet".
Uusi perustuslaki taikka laajentuminen eivät muuta unionin EU:n perusluonnetta sekä jäsenvaltioiden että kansalaisten yhteisönä. Haaste tosin kasvaa EU:n avauduttua uusille jäsenvaltioille ja kasvettua 25 valtion yhteiseksi päätöksentekijäksi.
Miten Euroopan yhteisiä asioita sitten parhaiten viedään eteenpäin? Maailmanpolitiikan eräs perussääntö on, että kansakuntien rauhanomaista yhteistyötä edistetään tehokkaimmin kunnioittamalla yhteisessä päätöksenteossa myös toisten mielipiteitä. Tarvitaan aimo annos aitoa empatiaa, kykyä asettua toisen asemaan. Yhteisen edun huomioiminen tarkoittaa väistämättä sitä, että jäsenvaltioiden on luovuttava kapeakatseisesta, lyhyen tähtäimen kansallisten etujen tuijottamisesta.
Jotta EU:n idea kukoistaisi, jonkun on ajettava unionin etua. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta todellisuudessa se on yksi yhdentymisen monimutkaisimmista kysymyksistä. Vielä yli viisikymmenvuotisen yhdentymishistorian jälkeen ei ole olemassa selkeää vastausta kysymykseen, kenelle vastuu Euroopasta kuuluu.
Sanotaan mitä sanotaan EU:n liittovaltioitumisesta, päävastuu unionin toiminnasta on tänään ja varmasti tulevaisuudessakin jäsenvaltioiden hallituksilla. Niinpä ensimmäinen taho, jonka puoleen Euroopan katseet kohdistuvat, löytyy eurooppalaisten pääkaupunkien hallituspalatseista.
Kansalliset hallitukset ovat kuitenkin perusluonteeltaan egoistisia. Niin myös meidän oma hallituksemme. Itse asiassa kansallisen hallituksen tehtävä on huolehtia siitä, että kaikki mitä EU:ssa tehdään, palvelee myös Suomen intressejä. Ymmärrys muita kohtaan tai jopa suoranainen kiltteys neuvotteluissa ei yksinkertaisesti kuulu hyvän hallituksen tunnusmerkkeihin. Ei siitä ainakaan kiitosta kotimaassa saa.
Entä sitten europarlamentti? Voitaisiinko ajatella, että parlamentti valvoisi Euroopan kokonaisetua? Kuitenkin eurovaaleja edeltävissä mielipidetiedusteluissa kansalaiset esittivät toiveenaan, että valittavat europarlamentaarikot keskittyisivät työssään ensisijaisesti puolustamaan oman jäsenvaltionsa kansallisia etuja. Useimmat äänestäjät haluavat mepiltään toimia kotimaan asioiden edistämiseksi ja vain harva kansalainen edellyttää paneutumista EU:n yhteiseen tulevaisuuteen. Myös vaalikampanjat käydään edelleen kansallisilla kysymyksillä.
Sitä paitsi Euroopan parlamentilla on jo toinen tärkeä rooli. Sen tulee toimia kansalaisten puolustusasianajajana EU-politiikan foorumeilla. Toimielimenä, joka kaikessa toiminnassaan laittaa ihmisten edut etusijalle ja tuo päätöksentekoon ymmärrystä kansalaisten arjesta. Tähän tehtävään parlamentin täytyy keskittyä, sillä onnistuessaan luomaan kansalaisten Eurooppaa, parlamentti "sivutuotteena" palvelee myös mantereen kokonaisetua.
Kaikkein luonnollisin vaihtoehto Euroopan yhteiseksi edunvalvojaksi olisi Euroopan komissio. Vaikkei komissio enää ole mikään virkamiehistä koostuva epäpoliittinen "toimitussihteeristö", vie vielä aikaa, jotta komissiota voitaisiin pitää täysverisenä poliittisena toimijana, joka tarvittaessa pystyy panemaan kampoihin jäsenvaltioille. Perustuslailliset muutokset ovat kasvattaneet komission roolia, itsenäisyyttä ja valtaa, mutta todelliset tulikokeet ovat vielä edessäpäin.
Perustuslaki on kuitenkin teoriaa, käytäntö todellisuutta. Vaikka muodollisesti esimerkiksi komission puheenjohtajalla on oikeus valita tiiminsä ja valita pätevimmät edustajat huolehtimaan eurooppalaisesta sektorihallinnosta, en muista yhtään komission puheenjohtajaa, joka todellisuudessa on voinut vaikuttaa suurten jäsenvaltioiden komissaarinimiin tai päättää salkkujaosta jäsenvaltioiden tahdosta poikkeavasti.
Komission tuleva puhe enjohtaja José Manuel Durao Barroso tuskin edustaa tässä suhteessa uutta kulttuuria - niin paljon kuin sitä toivoisinkin. Olisi ilo nähdä, kuinka liittokansleri Schröderin kasvot venähtäisivät, kun Saksan hallituksen ehdokaskomissaari Verheugenista ei tulisikaan superkomissaaria, tai kuinka presidentti Chirac kimpaantuisi Barroson tarjotessa Ranskalle kulttuurikomissaarin salkkua.
Lopputulosta ei kuitenkaan käy kiertäminen. Euroopalta puuttuu yksi ja sen mukana kaikki eli toimiva, tehokas ja riittävän riippumaton EU:n hallitus. Jos me haluamme, että Euroopan unionista kehittyy tasavertainen kumppani Yhdysvalloille, tarvitsemme tällaisen toimielimen. Komissio on tehtävään kaikkien kehityskelpoisin, mutta vain edellytyksellä, että komission siteitä kansallisiin hallituksiin edelleen perussopimuksilla vähennetään. Uusi perustuslaki antaa tähän mahdollisuuden, sillä jatkossa komission puheenjohtajasta päättää Euroopan parlamentti ja komission kokoonpanon pitää heijastella eurovaalien lopputulosta.
Jotta komissiosta tulisi aito EU:n hallitus, tarvitaan muutakin kuin moderneja perustuslain artikloja. Jos politiikka ja juridiikka ovat ristiriidassa, politiikka voittaa aina. Sellaista perustuslakia EU:lle ei voida tehdä, etteikö sen artikloista voitaisi tarvittaessa joustaa. Vai kuinka paljon painoivat esimerkiksi kasvu- ja vakaussopimuksen velvoitteet, kun isojen jäsenvaltioiden hallitukset halusivat ratkaista julkisen talouden kriisinsä lakaisemalla ongelmat maton alle?
Koska yhteisten pelisääntöjen ja sopimusten teho on aina rajoitettu, meidän on uskottava, että jollakin aikataululla eurooppalaisilla visionääreillä palaset loksahtavat paikoilleen ja he löytävät yhteisen tahdon siitä, kuinka EU parhaiten palvelee mannertamme. Toivottavasti tuo herätys ei tule liian myöhään. Yhteinen päätöksenteko kahdenkymmenenviiden jäsenvaltion unionissa voi muuten olla aika turhauttavaa.